Inhimillinen piispa

Eero Huovinen: Sielujen puolustaja. Piispana Helsingissä. WSOY 2022. 452 s.

Kyllä kurssitoverini Eero olisi tullut tunnetuksi merkittävänä piispana ihan dogmatiikan professoritaustallaan ja muillakin ansioillaan, mutta taitaa olla Helsingilläkin oma painoarvonsa. Pääkaupungissa sijaitsevat valtion ja monet muut maamme ylimmät hallintoelimet sekä kirkollisen johdon instanssit. Silläkin on merkityksensä, että kaikki tiet vievät Helsinkiin, jossa muu pääkaupunkiseutu mukaan lukien on väestön painopistealue. Ainakin näillä asioilla luulen olleen oma merkityksensä, kun Eero päätti olla osallistumatta arkkipiispakisoihin. Itse hän ilmoittaa merkittävimmäksi seikaksi sen, että hän haluaa pysyä stadin kundina loppuun asti ja tulla vielä haudatuksikin sinne. Olipa hänen isänsä sentään ollut Turun tuomiorovastina niin, että jotain yhteyttä oli sentään Suomen kirkolliseen pääkaupunkiin.

Stadin kundin isännöintivastuusta tulin henkilökohtaisesti osalliseksi, kun saavuin aikoinani ennen teologian opintoja varusmiespappikurssille, johon Eerokin osallistui. Kun ei kaltaisillani maalaispojilla ollut mielessä paikkaa, mihin voisi vapaa-ajallaan mennä pääkaupungissa, Eero kutsui evankelisen ylioppilasliiton kokoukseen. Evankelinen herätysliike oli siihen aikaan Eeron hengellinen koti ja sen piirissä hän alkoi ottaa myös vastaan palvelustehtäviä, kunnes opiskelut imaisivat hänet mukaansa täysipainoisesti. E vankelisen liikkeen osalta kävi sitten loppujen lopuksi niin, että liike muuttui suuntaukseltaan konservatiiviseksi ja mikäli Luther -säätiö nähdään evankelisen liikkeen haarana, niin liike sulki lopuksi uskollisen kannattajansa omiensa ulkopuolelle eväämällä häneltä ehtoolliselle pääsyn. Tämä tapaus herätti ulkopuolisessakin seuraajassa suurta mielen kuohuntaa. Eero kertoo kirjassaan oman näkemyksensä asioiden kulusta. Se hyvä puoli piispan erkaantumisesta hengellisestä taustastaan oli ehkä se, että piispan olisi oltava sekalaisen kirkkokansan johtaja eikä yhden poppoon äänitorvi. Piispa onkin aiheellisesti huolissaan siitä, että Suomen kirkko on jakaantunut ja osa joukosta on jo liittynyt toiseen yhteisöön ja valinnut sille oman piispansa. Juuri piispojen tehtävä olisi vaalia kirkollista ykseyttä. Eero kertoo, että hän yritti päättävissä elimissä pyrkiä sovinnon ja kompromissin tekijäksi vanhauskoisten sopeuttamiseksi naispappeutta koskeviin päätöksiin, mutta loppujen lopuksi siinä kävi niin, että keskustelun osapuolten kannanotot jyrkkenivät puolin ja toisin.

Suomen kirkon oppikeskustelut muiden kirkkojen kanssa sen sijaan sujuivat positiiviseen suuntaan. Varsinkin roomalaiskatolisen kirkon kanssa käydyt keskustelut saavuttivat käänteentekevän rajapisteen. kun Yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisopista julistettiin reformaation aikana olevat harhaoppisuustuomiot nykymaailmassa aiheettomiksi. Vanhurskautuksessa eli ihmisen pelastumista koskevassa kysymyksessä kirkkojen käsityksissä ei ollut merkittävää eroa. Eero jatkoi vielä eläkkeellä ollessaan oppikeskusteluja, johon hänellä oli ajan myötä aina enemmän kokemusta ja arvovaltaa kuin myös hyviä henkilökohtaisia kontakteja vastapuoleen. Katolinen kirkko kuitenkin jakautuu sellaisiin instansseihin, joista yhden valmistelutason hyväksyvä merkki ei mene välttämättä läpi toisessa instanssissa.

Eeron omaelämäkerta ei ole erityisesti elämäkerta. Sitä voi olla melkein enemmän hänen edellinen julkaisunsa Äitiä ikävä, joissa orpopojan lapsuuden kokemukset tulevat monipuolisesti esille. Tässä kirjassa liikutaan kirjan otsikon ja varsinkin alaotsikon tapahtumissa, piispan virkaan johtaneissa vaiheissa ja toimista piispanvirassa. Kirja on tietysti aivan erityisen mielenkiintoinen meille, jotka olemme eläneet samassa ajassa ja muistamme tapahtumien kulut omasta näkökulmastamme. Nuoremmille papeille kirja voi olla hyvää opetusta tuomiokapitulin toiminnasta ja piispan viran hoidosta, piispan, joka on meidän pappien esimies, ei vain hallinnollinen johtaja, vaan myös sielunhoitaja, mikä viimeksi mainittu piirre ei ehkä ole perinteisesti laskettu piispan tehtäväksi, ainakaan sellaiseksi tehtäväksi, jota hän olisi ehtinyt hoitaa. Seurakuntien luottamushenkilöille ja kirkolliseen päätöksentekoon osallistuville tästä kirjasta voisi olla paljon hyötyä. Piispaa ei näet päätöksenteossa voi ohittaa. Vaan ovatkohan kaikki piispat samanlaisia? Nykyään korostetaan kovasti sitä, että piispat ovat erimielisiä, mikä monessa suhteessa toki pitää paikkansa. Ja on hyvä, että he voivat ja saavat olla eri mieltä. Ei meillä paavia kaivata. Päätöksenteko perustuu usein äänestykseen. Asiat eivät etene mihinkään, jos keskustelussa pitäisi aina päästä yksimielisyyteen. Tavalliselle kirkkokansalle olisi erittäin hyvä lukea, miten kirkossa toimitaan ja millä perusteilla. Kirkon oppi ja kirkollinen elämä saattaa olla tavalliselle kansalaiselle hyvin vierasta.

Teoksen lopussa oleva henkilölista on pitkä. Osa tuttavuuksista lankeaa ihan luonnostaan työyhteyksistä, mutta suuri joukko on niitä, joiden kanssa piispa on tullut tekemisiin oman aloitteellisuutensa ansiosta. Hän on halunnut pitää yhteyttä yhteiskunnan eri tahoihin parlamentista ja poliitikoista poliiseihin ja yritysmaailmaan. Viime mainitulta taholta hän on myös saanut yhteyden erinomaisiin taitajiin, joiden neuvoilla on voinut solmia ihan uusia yhteyksiä. Raamatunlauseilla ja hurskailla sananparsilla ei näitä asioita hoideta, vaan usein hyvin inhimillisin menettelytavoin. Ehkä eniten vaivannäköä on vaatinut kansainvälinen yhteydenpito, joka on kohdistunut pääasiassa kirkollisiin vaikuttajiin Euroopassa. Kielitaitoakin siinä tarvitaan. Onneksi Eerolla on saksankielisen koulun kautta yksi keskeisistä kielistä hallussa.

Jo opiskeluaikanaan Eero sai kutsun sielunhoitokoulutukseen. Tämä oppimisala ei varmaan olisi tullut mieleen ilman ulkopuolista vaikuttamista. Sielunhoitokoulutuksella näyttää olleen käänteentekevä vaikutus. 50-luvun sielunhoitohan oli ripittäytymiskeskeistä kohtaamista. Sielunhätä ymmärrettiin syntikeskeisesti. Sielunhoitaja julisti ”ylhäältä päin” katuvalle syntiselle anteeksiantamuksen. 60-luvulla tulivat uudet tuulet. Sielunhoitajan tehtävä oli kuunnella ja auttaa. Erityisesti tämä kuunteleminen tuli Eerolle tärkeäksi. Jokaista ihmistä on kuunneltava. Kirkkokurikin alkaa kuuntelemisesta eikä moitteiden ja rangaistusten jakamisesta. Ilman kuuntelevaa kohtaamistapaa suomalainen autoritaarinen sielunhoito olisi voinut merkitä kaiken sielunhoidon loppumista. Erityisen merkittävä vaihe elämässä oli, kun auttaja joutui itse autettavan paikalle. Silloin sai käytännössä kokea, miten mullistavaa tämä kuunteleva kohtaaminen on. Ehkä tältä pohjalta on noussut myös kirjan otsikko. Kirjoittaja haluaa ilmoittaa oman tehtävänsä perimmäisen luonteen sielujen puolustajana. Hän selvittää asiaa teologisesti - mutta ihan kansantajuisesti ymmärrettävästi – perustellen. Hänestä on tullutkin suurissa onnettomuuksissa koko kansan lohduttaja, ihan odottamatta (sattumalta ?) niin kuin Thaimaan tsunamissa 2004 tai piispan viran velvoittamana niin kuin Estonian uppoamisen ja Konginkankaan bussiturman tapauksissa. Auttajan lohdutukset eivät ole olleet suuria sanoja. Ne ovat enemmän yhdessä kärsimistä ja mykistymistä onnettomuuden edessä. Auttajan pitäisi tosin ottaa vähän etäisyyttä toisten suruun eikä ruveta itse kyynelehtimään, mutta inhimillisyyttä se kyllä osoittaa.

Kirjoittaja arvioi lopuksi elämäänsä ja työtänsä, kuinka hyvin hän on suoriutunut. Välillä meinaa tulla masennus, kun ei ole saanut mitään aikaiseksi, mutta lopuksi näyttää kuitenkin voiton saaneen kiitollisuus.

Moni henkilö pidättäytyy omaelämäkerran julkaisemisesta, koska siinä tulee helposti vaietuksi asioissa, joissa ei ole onnistunut ja jotka tekee muutenkin mieli salata. Jotkut toiset tosin kertovat omia totuuksiaan niin yksisilmäisesti, että niistä tulee kahdeksatta käskyä mukaillen oman elämänsä kuvaamista itsensä parhaaksi, vaikka pitäisi tietysti olla vastapuolen parhaaksi. Minä ymmärrän omaelämäkerran niin, että ihmisellä on luonnollinen tarve arvioida elämäänsä, ja se kannattaa aina tehdä. Kun ihminen on itse asiassa oman elämänsä paras asiantuntija, niin kyllä hänkin on hänestä käytävässä keskustelussa sellainen osapuoli, jota pitää kuulla. Piispat ovat myös niitä vaikuttajia, joiden toimintaa tullaan jälkikäteen arvioimaan toisten toimesta. Eerosta on jo kirjoitettu vuonna 2010 elämäkertateos Lähikuvassa Eero Huovinen. Jatkoa varmaan vielä seuraa eikä kritiikiltä voi välttyä.

Etusivu    Kirja-arvioinnit