Maailmanparantajan kutsumus
Kristiina Elenius: Kansainvälinen kanssakulkija - Birgitta Rantakari ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja rauhan asialla. Väyläkirjat 2025. 320 sivua.
Toisin kuin tavallisesti ajatellaan yksikin ihminen voi merkittävästi vaikuttaa maailman parantamiseksi, mikä tarkoittaa elinolosuhteiden kohottamista, sairauksien ehkäisemistä, kansainvälisen rauhan edistämistä, naisten aseman parantamista, ihmisoikeuksien edistämistä ja vallan väärinkäytön ehkäisemistä. Tämä tietysti edellyttää sitä, että kyseessä on toiminnan ihminen, joka ei vain päivittele ja siunaile, vaan tarttuu toimeen ja suostuu aloittamaan vähästä. Näin on toiminut henkilö, josta arvostelemani kirja kertoo.
Kauppatieteiden ylioppilas Birgitta, joka avioitui hieman vanhemman, samaa alaa opiskelevan Ilari Rantakarin kanssa, kuului yhteiskunnallisesti suuntautuneisiin opiskelijoihin, joiden hengellisiä auktoriteetteja olivat ylioppilaspappeina toimineet Juhani Simojoki sekä Martti Lindqvist.
Jonkinlainen maailmanparantamisen hinku
Birgitalla, jos saan näin tuttavallista nimitystä käyttää, oli jo nuoruudestaan
lähtien. Hän näki maailmassa olevan epäoikeudenmukaisuuden haasteena kristitylle
lähteä toimimaan. Kauppatieteiden opinnoissa hän suuntautui ennen kaikkea
työnjohtamisen ja henkilöstöhallinnon aloille ja saikin ekonomiksi
valmistuttuaan viran Helsingin Diakonissalaitoksen säätiössä
henkilöstöpäällikkönä (1972-1992),
koulutuspäällikkönä (1993–1998) ja kansainvälisen
diakonian johtajana
(1998–2016). Birgitan asuinpaikka määräytyi jatkossa enimmäkseen miehensä Ilarin
virkamääräysten mukaan.
Vuonna 1982 Rantakarin puoliso, Ilari Rantakari, kutsuttiin Luterilaisen Maailmanpalvelun kehitys- ja katastrofiohjelman palvelukseen talousjohtajaksi Intiaan asemapaikkana Kalkutta. Birgitta liittyi kansainvälisiin ja paikallisiin naisverkostoihin, mutta jalkautui myös Luterilaisen maailmanliiton avustuskohteisiin, joissa hän kohtasi köyhimmistä köyhimpiä ihmisiä. Rantakari joutui pohtimaan, mitä merkitsee kulkea näiden ihmisten rinnalla. Oma rooli löytyi sen jälkeen, kun Rantakari tutustui Äiti Teresaan. Kolmen vuoden ajan Birgitta työskenteli vapaaehtoisena Äiti Teresan perustamassa lastenkodissa. Myös oman perheen lapsiluku kasvoi neljään, kun kuopus adoptoitiin Intiasta.
Diakonissalaitos arvosti Birgitalle kertynyttä kansainvälistä kokemusta ja hän sai Suomeen palattuaan vastuulleen Diakonissalaitoksen oppilaitoksen, Diakoniaopiston, kansainvälisyyskoulutuksen sekä kansainvälisen harjoittelun koordinoimisen yhdessä opiston vastuuopettajan kanssa. Opiskelijoiden vaihtokohteena oli aluksi Intia, mutta vähitellen vaihtokohteita löydettiin myös Afrikasta ja Latinalaisesta Amerikasta. Vuonna 1987 Rantakari nimettiin Diakoniaopiston koulutuspäälliköksi tehtävinään diakoniaopiston kehittäminen ja toiminnan kansainvälistäminen. Referoin tässä Wikipedian ytimekästä luonnehdintaa Birgitta Rantakarin urasta, josta on vaikea tehdä kovin lyhyttä kuvausta. On kysymys henkilöstä, joka oli täynnä intoa ja toimintatarmoa. Hän oli periaatteen ihminen, joka perusti toimintansa kristillisen uskon antamaan kutsumukseen. Hän ei vain kehittänyt suunnitelmia, vaan pani ne toimeen.
Kun Ilari Rantakari määrättiin Suomen suurlähettilääksi Lusakaan (1989–1993) ja Dar es Salaamiin (1994–1997), Birgitta anoi jälleen toimivapaata. Hän edusti puolisonsa rinnalla Suomea ja johti molemmissa maissa korkean tason kansainvälistä naisverkostoa. Missionsa mukaisesti hän kuitenkin perehtyi myös paikallisiin ruohonjuuritason ongelmiin ja oli käynnistämässä sekä Sambiassa että Tansaniassa toimintaa orpojen ja prostituoitujen parissa, muun muassa Äiti Teresan sisarten kanssa.
Palattuaan Suomeen Rantakari nimitettiin vuonna 1998 Diakonissalaitoksen kansainvälisten asioiden johtajaksi. Pääosa Diakonissalaitoksen toteuttamasta kansainvälisestä diakoniasta pantiin toimeen ulkoministeriön rahoittamina kehitysyhteistyöhankkeina itäisessä ja eteläisessä Afrikassa. Yksi keskeisimmistä teemoista oli HIV ja AIDS. Rantakari oli todistanut HIV:n räjähdysmäistä leviämistä ja sitä seurannutta AIDS-kuolleisuuden kasvua Afrikassa 1990-luvulla. Samanaikaisesti myös Diakonissalaitoksella oli käynnistetty työ HIV- ja AIDS-kysymysten parissa. Vuonna 2001 perustettiin HIV/AIDS-verkosto, johon kuului kolmisenkymmentä HIV- ja AIDS -työtä tekevää järjestöä. Diakonissalaitos koordinoi verkoston toimintaa ja Rantakari valittiin verkoston puheenjohtajaksi. Tältä pohjalta rakennettiin CUAHA (Churches United Against HIV and AIDS) -kehitysyhteistyöhanke (2002–2014). Rantakari johti CUAHA-hanketta, joka onnistui tuomaan yhteen yli 40 kirkkoa ja uskonnollistaustaista järjestöä. Afrikassa hankkeeseen osallistui kirkkoja ja järjestöjä 13 eri maasta. Hanke nosti esille kaikkein vaikeimmat eri kirkkokuntia repivät kysymykset: ihmisoikeudet, tasa-arvon, seksuaalisen itsemääräämisoikeuden, fyysisen ja henkisen väkivallan ja väärän vallankäytön eri ilmenemismuodot sekä erilaisuuden ja puutteellisuuden hyväksymisen itsessä ja lähimmäisissä.
Rantakari oli kirkolliskokouksen maallikkoedustaja 1988–1991 ja kirkon ulkoasiain neuvoston jäsen. Hän on myös ollut varapuheenjohtaja sekä Suomen Lähetysseuran (2004–2008) että Kirkon ulkomaanavun hallituksessa (1984–1990) sekä Kirkkopalvelujen ja Kotimaa-yhtiöiden (2000–2006) hallituksen jäsen.
Vuonna 1991 Rantakari valittiin edustamaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) keskuskomiteassa. Hän on ainoa suomalainen maallikko ja ensimmäinen nainen tässä tehtävässä. KMN valitsi hänet edelleen eksekutiivikomitean jäseneksi sekä talousvaliokunnan puheenjohtajaksi. Hän sai vastuulleen syvässä talouskriisissä kamppailevan yhteisön, mutta jättäessä tehtävän seitsemän vuotta myöhemmin maailmanneuvoston talous oli ylijäämäinen.
Vuonna 2010 KMN:n uusi pääsihteeri Olav Fykse Tveit kutsui Rantakarin KMN:n hallinnonuudistustyöryhmän puheenjohtajaksi. Tavoitteena oli tehostaa maailmanneuvoston toimintaa pienenevistä taloudellisista resursseista huolimatta sekä päivittää KMN:n päätöksentekorakenne, selventää hallinto- ja vastuusuhteita organisaation sisällä ja valmistella tarvittavat konstituutiomuutokset.
Vuosina 2011–2016 Rantakari toimi Niwanon rauhansäätiön kansainvälisen rauhanpalkintotoimikunnan jäsenenä.
Birgitta loi paljon yhteyksiä. Hän lobbasi työnsä suhteen avainasemassa olevia henkilöitä, ystävystyi heidän kanssaan ja valmisteli asioita, niin että päättävissä elimissä saatettiin tehdä merkittäviä päätöksiä. Kaikkien kanssa työ ei aina sujunut odotetulla tavalla. Joillakin afrikkalaisilla johtajilla oli tapana toimia vain oman päänsä mukaan. Mutta vastapainona oli myös esimerkillisiä afrikkalaisia johtajia, joiden toimintaa saattoi vain ihailla. Mieleeni tulee mainita Etelä-Afrikan presidentti Nelson Mandela, anglikaanisen kirkon Kapkaupungin piispa Desmond Tutu ja Namibian evankelis-luterilaisen kirkon piispa Veikko Munyika. On syytä myös mainita Lähi-idän merkittävä vaikuttaja Jordanian luterilaisen kirkonpiispa Munib Younan. Suomessa merkittäviä kontaktihenkilöitä olivat erityisesti rouva Tellervo Koivisto, presidentti Martti Ahtisaari ja hänen rouvansa Eeva, joka oli koulussa ollut hänen opettajansa Rovaniemellä, ja Tarja Halonen. Mainituilla presidenteillä oli samanlaista intoa maailmanparantamiseen ja rauhaan kuin Birgitalla. Moni muukin merkittävä yhteistyökumppani pitäisi tässä mainita, mutta lista koostuisi niin pitkäksi, ettei sitä voi tämän kirjoituksen puitteisiin sisällyttää. Kirjassa on toki yli kahdensadan nimen lista kirjassa mainituista henkilöistä, jotka olivat Birgitan tärkeitä yhteistyökumppaneita.
Naisasialiikkeen ajajaksi Birgittaa ei voine kutsua, mutta tosi asiassa hän omilla toimillaan rikkoi lasikattoja. Hän ei ajanut feminismiä, mutta toimi tavalla, jota feministikin tavoittelivat. Länsimainen kehitysyhteistyö vetää tarkan rajan siihen, mikä on uskonnollista vaikuttamista ja mikä pyyteetöntä (?) kehitysapua. Birgitta näki kuitenkin juuri paikalliset kirkot merkittävinä yhteistyökumppaneina, jotka tarjosivat toimivan verkoston kehitysyhteistyön toteuttamiseen. Sitä paitsi kirkonmiehet olivat kansan arvostamia johtajia, joilla oli vaikutusvaltaa projektien toteuttamiseen ruohonjuuritasolla. Länsimaiset rahoittajat pelkäsivät, että yhteistyö kirkkojen kanssa voi olla piilovaikuttamista kirkkojen uskonnollisen työn hyväksi. Ainakin Afrikassa on havaittavissa selvä kulttuurinen näkemysero länsimaiseen ajatteluun verrattuna, mitä tulee uskontoon.
Elämäkertateos ei tyydy kertomaan vain päähenkilönsä vaikuttavaa uraa maailmanparantajana. Kertomus päätyy eläkevuosiin, jolloin vapaaehtoinen työ lomittui sairauden kanssa kamppailuun. Jokaiselle matkailu oli suunniteltava etukäteen tarkasti, miten saa dialyysihoidot toimitettua, että säilyy hengissä. Sairauskaan ei estänyt toimeen tarttumisen paloa.