Toivo on kirkon uudistumisessa
Mikko Heikka: Toivon piispa. Väyläkirjat 2024. 254 s.
” Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää” (1. Moos. 1:25). Näin tekee myös Mikko Heikka. Hän luo katseensa vuosikymmenten työuraansa ja toteaa, että kaikki oli hyvää. Jumala vain teki luomistyönsä suvereenisti ilman vastapelureita. Mikko ei päässyt niin helpolla. Joka asiassa on näköjään pitänyt taistella ja ajaa omaa asiaansa ja perustella näkökantojaan. Se, mikä inhimillisessä päätöksenteossa oli lopputulos, ei aina ollutkaan hyvää. Tulee hyvin selväksi, että kirkon päätöksenteko on hidasta ja mutkikasta. Monenlaisten mielipiteiden yhteen sovittaminen ei onnistu helposti. Kirkon ylimmän päättävän elimen päätöksenteko on ahtautunut viime vuosina määräenemmistösäädökseen. Nyt ollaan tilanteessa, jossa määrävähemmistö ohjailee kirkkolaivaa. Kaikki hyvät hankkeet kaatuvat siihen, että kirkon vanhoillinen siipi jarruttaa ja torpedoi uudistusten tekemisen. Miksi tämä on ongelma?
Ihmiset ovat jättämässä
kirkkoinstituution. Kirkko edustaa jähmettynyttä laitosta, joka ei kohtaa
ihmisten ajatusmaailmaa. Ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksissä kirkko on jäänyt
jälkeen yhteiskunnan kehityksestä. Vielä 1970-luvulla kirkolla oli vahvoja
johtajia, jotka antautuivat vuorovaikutukseen yhteiskunnan kanssa ja kirkon
työtä arvostettiin. Sen jälkeen vanhoilliset voimat ovat ottaneet vallan.
Vaikeiksi ongelmiksi ovat osoittautuneet ennen kaikkea naispappeus ja
sukupuolimoraali. Naispappeus kyllä ratkaistiin 1980-luvulla. Päätöstä tosin
joudutettiin ponnella, jonka mukaan naispappeuden vastustajilla on oikeus
säilyttää oma toimintavapautensa. Tähän vedoten konservatiivit ovat alkaneet
vaatia erillisvihkimyksiä, mikä tarkoittaisi naisten syrjinnän jatkumista.
Toisen ongelmakohdan muodostavat sukupuolimoraaliin liittyvät vähemmistöt, joita kohtaan esiintyy syrjintää. Tikun nokassa ovat samaa sukupuolta olevat parit, joiden avioliiton yhteiskunta on hyväksynyt, mutta kirkko torjunut. Mikon teologinen perustelu tasa-arvoisen avioliiton hyväksymiseksi on tullut tutuksi jo naispappeuskeskustelusta. Avioliitto kuuluu jumalallisen järjestyksen ja uskon alueelle, kun taas vihittävien sukupuoli kuuluu inhimillisen järjestyksen ja rakkauden piiriin. Kirkko on kuitenkin jakautunut kahtia, joten kirkossa elää kaksi avioliittokäsitystä. Piispat ovat nykyään kallistumassa myönteiselle kannalle samaa sukupuolta olevien parien vihkimisessä. Tässä asiassa siis päästäneen joskus maaliin. Ongelmaksi jää se, että moni seurakunnan jäsen on siihen mennessä jättänyt vanholliseksi ja tavallisten ihmisten moraalikäsityksiä ymmärtämättömän laitoksen. Kirkon vanhoillinen siipi näkee sekä dogman että etiikan kiveen hakatuksi Jumalan säädökseksi.
Mikko käy aika laajalti läpi yhteiskunnan maallistumisprosessia. Suuren muutoksen aiheuttaja on niin sanottu XYZ-sukupolvi eli viime vuosituhannen lopulla syntyneet henkilöt. Millenniaalien polut -niminen tutkimushanke on arvioinut mainittujen sukupolvien suhdetta uskontoon ja kirkkoon. Y-sukupolvi on jaettu neljään segmenttiin; ”avomieliset tapauskovaiset”, ”materialistiset uskonnottomat”, henkiset universalistit” ja konservatiiviset uskonnolliset”, joista viime mainittuun kuuluu vajaa 20 % kansasta. Tutkimusten mukaan luterilaisesta kirkosta on tulossa ajan mittaan vähemmistökirkko tai kansalaisjärjestöihin verrattava yhteisöä. Aika mielenkiintoinen ilmiö on ollut se, että viime aikoina nuorten miesten uskonnollinen aktiivisuus on lisääntynyt, naisten puolestaan vähentynyt. Naisten kokema vääryys syrjimisen ja väheksynnän kokemisesta alkaa niittää satoaan. Sekularisaation eteneminen merkitsee uskonnon heikkenemistä ja privatisoitumista. Tämä tarkoittaa globaalisti ottaen lännen kirkkoa, kun taas etelässä uskonnollisuus vahvistuu samalla kun se monimuotoistuu.
Mikko on muistelmia kirjoittaessaan silmäillyt vanhoja saarnojaan. Hän toteaa siellä esiintyvinä aiheina ihmisoikeudet, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, hyvin harvoin demokratia, joka olisi ansainnut enemmän huomiota. Selviytyäkseen postmodernissa maailmassa kirkon on uudistuttava. Se tapahtuu käsitteillä, jotka Mikko nimeää refleksiiviseksi todellisuudeksi ja notkeaksi moderniksi. Tämä toteutuu uuden uskonnollisuuden ja eletyn uskonnon avulla. Kirkon tulisi edistää ihmisoikeuksia, luomakunnan eheyttä, tasa-arvoa ja demokratiaa. Tämä tapahtuu dialogin avulla, josta uskontososiologit käyttävät nimitystä performanssi. Sen avulla kirkko rakentaa uskottavuutta ja legitimiteettiä. Opillisen puhdasoppisuuden tilalle astuvat moniarvoisuus ja suvaitsevaisuus. Kirkko antaa tilaa myös etsinnälle, epäilylle ja traditioiden uudelleenarvioinnille.
Mikon muistelukirja ei ole elämäkerta. Toki kirjan alussa on mielenkiintoisia väläyksiä Tornionjoki-laaksossa vietetystä nuoruudesta, ammattiin valmistavista opinnoista pääkaupungissa, papiksi valmistumista ja ensimmäisiä kirkollisia virkapaikkoja ja niistä mieleen jääneitä tunnettuja kirkollisia vaikuttajia. Väitöskirjatutkimuksen aihe tuli esille maisteriopintojen loppuvaiheessa. Dogmatiikan laudatur -arvosanaa tenttiessä professori Osmo Tiililän kotona. Tiililä kysyi vitsikkäästi koiraltaan: ”Minkä tutkimusaiheen me annamme tälle nuorelle miehelle? Sopisiko Jürgen Moltmann?” Koira näytti nyökkäävän. Moltmannin tunnetuin teos on nimeltään Toivon teologia, jonka hän julkaisi vuonna 1964. Heikan väitöskirjan nimeksi tuli Toivon Jumala ja maailman toivo (1983). Väitöskirjan aihe heijastui siis nyt julkaistun elämäkertamuistelman otsikkoon asti.
Helsingin tuomiokirkon tuomiorovasti-nimitys nosti apupapin itsensä merkittäväksi kirkolliseksi vaikuttajaksi, joka pääsi tutustumaan tuomiokapitulin toimintaan ja ja jatkossa piispanvaaliehdokkaaksi. Ensimmäisessä vaaleissa tuli niukka tappio, toisessa kiistaton voitto. Piispan virka antoi haasteen toimia kirkon parhaaksi ja sen antoi myös oman osuuden verran vallankahvaa kirkollisessa päätöksenteossa. Mikko ei epäröinyt toimeen tarttumisessa. Vaikeatkin asiat hän uskalsi kohdata ja ryhtyä toimenpiteisiin. Yksi merkittävimmistä tapauksista oli valtion suunnitelma kirkon yhteisövero-oikeuden poistamisesta. Piispat vain levittelivät käsiään voivotellen, ettei asialle mitään voi. Mikko alkoi ottaa yhteyttä merkittäviin valtiollisiin vaikuttajiin. Kirkon kantaa vahvasti perustellen hän sai valtiovallan aikeet peruutetuiksi, mikä merkitsi yhtä kirkon talouden romahdusta toteutumasta. Kirkon toivo on uudistumisessa, jota naisten virkavallan ja feminiinisen ajattelun lisääntyminen voimaannuttaa.
Kuten sanottu, tämä kirja ei ole vain piispan elämäkerta, vaan selvitys kirkon kehityksestä vuosituhannen vaihteessa. Suomen Tietokirjailijat ry on saanut vastinetta sponsorin ominaisuudessa, kun viime vuosikymmenten historia yhden vaikuttajahenkilön toimesta on tullut julki.