Neuvostokommunismin uho ja tuho
Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Docendo 2021. 498 s.
En valinnut tätä kirjaa
oma-aloitteisesti luettavakseni. Tämä ei kuulu erityisesti kiinnostukseni
kohteisiin eikä ammattipätevyyteeni. Mutta hyvä se on joskus lukea ihan muutakin
kuin oman alan kirjallisuutta. Tämä kirjan kiinnostavuutta lisää kuitenkin
merkittävästi, että se on oman aikani historiaa – ja parhaimmillaan hyvin
ajankohtaista Venäjän historian jatkumoa. Jos en olekaan joutunut poliittisten
vaikutusyritysten kohteeksi, olen kyllä ollut voimakkaan uskonnollisen
vallankäytön kohteena. Olen ollut vähän kuin ajopuu. Viidesläiseksi kutsuttu
herätysliike on saanut melkein poliittisesta toiminnasta lainatun lisänimen
kolonna. Uskonnolliselle liikkeelle on
ominaista voimakas vallankäyttö ja autoritaaristen johtajien manipulaatio, jossa
itsenäinen ajattelu on pitänyt laittaa narikkaan ihan kuin vasemmistolaisessa
poliittisessa ajattelussa. Tällaista ajattelua ja toimintatapaa ei ollut
kasvuympäristössäni, tai ei ainakaan seurakunnan virkamies/pappisjohtoisessa
ympäristössä. Vaikutus tuli voimakkaasti ylioppilasaikanani kristillisessä
ylioppilasliikkeessä. Voimakkaat persoonat vetivät mukaan sellaiseenkin
toimintaan, missä sielu ja sydän ei ollut mukana. Rajanveto oli jyrkkää. Tärkeää
oli se, kenen joukoissa seisot. Kun opiskelu päättyi, jäi autoritatiivinen
uskonnollinen vaikutus taakse. Sai taas ajatella omilla aivoillaan.
Koen, että poliittisessa ylioppilastoiminnassa on ollut samankaltaisia liikkeitä. Lauri Hokkanen taisi ajatutua jo kouluaikanaan Mikkelin lyseossa poliittisen toiminnan piiriin. Se tapahtui ’hulluna vuonna’ 1968. Entinen partiopoika vaihtoi leiriä. Mikkelin Teiniyhdistyksen puheenjohtaja ja nuorisoteatterin näyttelijä oli valinnut puolensa. 18 vuotta täytettyään hän erosi kirkosta. Äiti toivoi pojastaan pappia. Hänestä tuli punapappi, uuden uskonnon puolestapuhuja. Uudeksi uskonnoksi kommunismi paljastui kuitenkin vasta ajan myötä, kun nuoresta kiihkomielestä oli kasvanut menneen elämänsä kriitikko. Se tapahtui vasta 80-luvulla.
Kirja luo yksityiskohtaisen kuvan erityisesti 70-luvusta, jolloin Neuvostoliitto oli vaikutusvaltansa huipulla ja piti tiukinta otetta veljespuolueista eri maissa. Unkarin kansannousun tukahduttaminen vuonna 1956 ja Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968 olivat suuntaa antavia sysäyksiä voimapolitiikalle, jossa Nevostoliitto käytti raakaa väkivaltaa oman asemansa ja politiikkansa oikeuttamiseen. Neuvostoliitolle ei riittänyt se, että sosialismin suosio kasvoi Euroopassa ja muualla maailmassa. Tärkeätä oli se, että Neuvostoliitto oli ’patriarkaatti’, joka valvoi veljespuolueiden oikeaoppisuutta. Neuvostoliiton kommunistipuolue tuki taloudellisesti niitä, jotka alistuivat sen kommunispuolueen johdantaan. Taistolaiset edustivat sitä kommunistiryhmittymää, jonka Neuvostoliitto hyväksyi. Minulle eivät ole ihan tuttuja Suomen kommunistien jakautuminen moniin eri ryhmiin. Reformistit ja omaperäiset ajattelijat saivat jyrkän tuomion. Sosiaalidemokraatit eivät Neuvostoliiton ajattelussa edustaneet sosialismia. Kekkonen oli Neuvostoliiton hyväksymä Suomen valtionpäämies. Noottikriisin avulla Kekkonen syrjäytti Hongan 60-luvun alussa. 70-luvun puolella Suomen poliittinen elämä sujui hyvin Neuvostoliiton mielen mukaan. Kokoomuskin kuului Neuvostoliiton ystäviin, ja kokoomuslaiset kävivät kommunistifestivaaleilla. Elettiin suomettumisen aikaa. Berliinin festivaaleilla 1973 soi Suomen valtuuskunnan marssiessa stadionille taistelulaulu ”Kenen joukoissa seisot?” Millä asialla Suomen yhteiskunnallisesti ja poliittisesti aktiivinen nuoriso oli vuonna 1973 Berliinissä? Kun mentiin pari vuotta eteenpäin, pidettiin Helsingissä ETYkonferenssi, jossa itä ja länsi kohtasivat. Konferenssista tuli uuden käänteen alku. ETYK:in allekirjoittajat suostuivat ihmisoikeuksien tarkkailuun omassa maassaan. Samanaikaisesti Brežnev alkoi jo olla vanha ja sairas mies. Sellaiseksi osoittautui myös pian Kekkonen. 80-luvulla monien poliittisten kiihkoilijoiden silmät alkoivat aueta ja vuosikymmenen lopussa kupla puhkesi. Neuvostoliitto oli savijaloilla seissyt jättiläinen, joka romahti. Se oli osoittautunut valheelliselle propagandalle perustuvaksi mahdiksi, jonka sosialismi ei edustanut aattellisten esi-isiensä oppeja, vaan suurvallan pyrkimystä alistaa muut kansat alaisikseen.
Ruman sanonnan mukaan ’ryssä on ryssä, vaikka voissa paistettais’. Voi toki olla niinkin, mutta en ole varma, voidaanko ketään yksittäistä syntyperäistä venäläistä tuomita muutamien valtaan hullaantuneiden ja sen anastaneiden diktaattorien tähden.