Suurvaltapolitiikan uskonnollinen perustelu

Heta Hurskainen & Teuvo Laitila: Ukraina on meidän! Kirkot ja politiikka Ukrainan ja Venäjän suhteissa. Gaudeamus 2023. 416 s.

Ukraina on nyt mielissämme siitä lähtien, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Siinä riittää kyllä miettimistä, minkä ihmeen takia valtio hyökkää naapurivaltion alueelle. Eihän Ukraina edes provosoinut Venäjää eikä ollut mitään merkkejä, että Ukraina olisi käyttäytynyt uhkaavasti. Syynä täytyi olla Venäjän pyrkimys olla jälleen maailmanmahti ja suurvalta Neuvostoliiton tavoin. Erityisesti Ukrainan itsenäisyys oli kova paikka Venäjälle, pitäisi kai sanoa Putinille, koska hän entisenä KGB:n miehenä koki neuvostovallan romahduksen katastrofina. Mikä siis oli Venäjän hyökkäyksen eli Putinin kaunistelevan ilmaisun erityisoperaation syynä?

Siihen tämä kirja antaa vastauksen asiaa tieteellisellä tarkkuudella tutkineiden historioitsijoiden toimesta. Venäläisessä historiantulkinnassa koko Ukrainan olemassaolo itsenäisenä, Venäjästä ja sen historiasta erillisenä kokonaisuutena on kiistetty. Monissa eurooppalaisissa kielissä aluemääre ”Rus” on käännetty Venäjäksi. Historiallisessa asiayhteydessään Rus ei kuitenkaan tarkoittanut Venäjää vaan poliittista liittoumaa, jonka keskuksena oli Kiova. Paikallisella hallitsevalla luokalla oli pikemminkin skandinaaviset kuin slaavilaiset juuret. Venäjää tarkoittava kreikkalaisperäinen Rosia tai Rossija, ja venäläistä tarkoittava russki palautuvat rus-nimitykseen, kuten myös latinalaisperäinen ruteeni, jolla nykyisen Länsi-Ukrainan asukkaat alkoivat kutsua itseään Brestin unionin (1596) jälkeen halutessaan erottautua omaksi kokonaisuudekseen Puola-Liettuassa. Ruteeni-termillä haluttiin korostaa Ukrainan kirkollisen tradition omaleimaisuutta ja eroa Venäjän ortodoksisesta kirkosta tai Puolan roomalaiskatolisesta kirkosta. Puolan kieli ja puolalainen kulttuuri vaikuttivat 1500-luvun lopulta 1900-luvun alkuun nyky-Ukrainan länsiosan ukrainan kieleen ja ukrainalaiseen kulttuuriin. Lounais-Ukrainan eli Galitsian päätyminen osaksi Habsburgien valtakuntaa 1700-luvun lopulla johti sata vuotta myöhemmin ukrainalaisen kansallisen ajattelun kehittymiseen ja erillisen ukrainalaisen identiteetin sekä erillistä Ukrainan valtiota ajavien liikkeiden syntyyn. Se johti myös kirkolliseen itsenäisyyteen pikemminkin suhteessa alueen puolalaisiin kuin rajan taakse Venäjän keisarikuntaan jääneisiin venäläisiin. Eurooppa ei Ukrainassa ja Venäjällä tarkoita niinkään maantieteellistä aluetta kuin aatteita, joita kutsutaan länsimaalaisuudeksi. Ukrainalaiset ovat kallistuneet historiansa aikana lännen suuntaan, Venäjä etsinyt kansallista identiteettiään ”venäläisillä” tulkinnoilla ortodoksisuudesta ja Venäjän suurvaltahistoriasta. Kirkkohallinnollisesti ja opillisesti ortodoksiset kirkot ja kreikkalaiskatolinen kirkko ovat joutuneet miettimään suhdettaan erityisesti Konstantinopolin patriarkaattiin. ”Idän” ja ”lännen” kiistaa kuvaa myös Venäjän ja Ukrainan ortodoksisten kirkkojen suhde roomalaiskatoliseen kirkkoon. Erikoistapaus on 1500-luvulla syntynyt bysanttilaista perintöä Vatikaanin alaisuudessa edustava kreikkalaiskatolinen kirkko. Venäjän ja Ukrainan kristillistyminen alkoi vuonna 988, jolloin Kiovan Rusin suuriruhtinas Vladimir tai ukrainalaisemmin Volodymyr antoi kastaa itsensä ja alamaisensa Bysantin kristillisyyteen, ortodoksisuuteen. Moskovan patriarkaatti sai autokefaalisen aseman vuonna 1589 ja se lakkautettiin vuonna 1721, koska valtio halusi kontrolloida kirkon toimia. Sen tilalle tuli keisarillinen virasto Pyhä synodi. Bolševistisessa Neuvostoliitossa kirkko erotettiin valtiosta ja sen toimia rajoitettiin, kunnes hallinto halusi kirkosta liittolaisensa toisen maailmansodan aikaan. Valtion ja kirkon suhde oli pitkään ambivalentti. Viime vuosina ja varsinkin Ukrainan sodan alettua Moskovan patriarkka on tukenut valtion politiikkaa.

Ukrainan autokefaalinen ortodoksinen kirkko perustettiin vuonna 1921 ja uudestaan 1942 ja 1989, kunnes se yhdistyi 2018 Kiovan patriarkaatin kanssa Ortodoksiseksi kirkoksi Ukrainassa.

Moskovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko perustettiin 1990 Neuvostoliiton romahdettua. Patriarkaatti pyrki kontrolloimaan Ukrainan ortodoksisuutta antamalla kirkolle autonominen asema. Kiovan patriarkaatti erosi kuitenkin autonomisesta kirkosta vuonna 1992 ja muodosti itsenäisen kirkon, kunnes se yhdistyi autokefaalisen kirkon kanssa 2018.

Moskovan patriarkaatin pyrkimyksenä on ollut tulla ortodoksisen kirkon keskukseksi, koska osmanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453 ja Konstantinopolin patriarkka jäi osmanivallan alle. Moskovan patriarkaatti näki kokonsa ja asemansa puolesta muodostavan kolmannen Rooman. Se halusi olla itsenäinen patriarkaatti, jolla on kanoninen oikeus nimittää alaisikseen uusia patriarkaatteja. Tämä valtapyrkimys näkyi myös Ukrainassa. Moskovan patriarkaatilla oli eturistiriita Konstantinopolin patriarkaatin kanssa.

Moskovan patriarkka perusteli valtapyrkimyksiään ideologisella ”venäläisen maailman” ajattelulla, joka on osa laajempaa historiallisen Pyhän Venäjänmaan tai Pyhän Rusin korostamista. Venäläisen maailman käsite yhdisti kirkollisen ja profaanin historiantulkinnan. Presidentti Putinin puheissa venäläinen maailma hahmottui kulttuuris-poliittiseksi todellisuudeksi, patriarkka Kirillillä se oli uskonnollis-kulttuurinen kokonaisuus. Patriarkka näki venäläisen maailman euraasialaisena yhteisönä, jota yhdistävät kielisukulaisuus, kulttuuri, uskonto ja perinteiset moraaliset arvot, jotka olivat sopusoinnussa kristillisten arvojen kanssa. Näitä arvoja olivat esimerkiksi hurskaus, patriotismi, lähimmäisenrakkaus sekä kansojen ja uskontojen välinen harmonia. Moskovan patriarkaatti vetosi perinteisiin arvoihin 2010-luvun alussa, kun se tuki homoseksuaalisuutta rajoittavia lakeja Venäjällä. Perinteisiin arvoihin vetoamalla kirkko puolustautui ei-ortodoksisuutta ja länsimaista sekularismia vastaan. Venäläinen maailma käsittää neljä ortodoksista kansaa eli venäläiset, valkovenäläiset, ukrainalaiset ja moldovalaiset. Pyhä Rus kuvasi rusilaisten tai venäläisten ortodoksien henkistä yhteyttä vielä tätäkin laajemmin. Pyhä Rus viittaa Kiovan Rusin alueeseen, joka patriarkka Kirillin mukaan on Moskovan patriarkaatille kuuluvaa aluetta. Venäläisen tulkinnan mukaan Kiovan Rusin kasteesta saivat alkunsa venäläinen valtio, kansa ja ortodoksisuus. Rusin kaste loi mystisen venäläisen henkisyyden, joka säilyi Kiovan Rusiin kerran kuuluneiden alueiden ortodokseissa riippumatta siitä, kuka heitä hallitsi tai miten he itse määrittelivät etnisyytensä.

Ukrainassa menneisyyttä on tulkittu uhrina olemisen ja itsenäisyystaistelun kautta, kuten monissa Itä-Euroopan ja Baltian entisissä sosialistisissa maissa. Venäjällä menneisyyttä ei ole oikeasti analysoitu, koska se olisi tarkoittanut suurvalta-ajan virheiden käsittelyä. Tämä ei ollut mahdollista tilanteessa, jossa poliittiseksi tavoitteeksi oli asetettu suurvalta-ajan palauttaminen.

Keihin mahtaa viitata kirja nimi, joka väittää, että ”Ukraina on meidän”? Historian perusteella venäläiset ja ukrainalaiset voivat yhtyä tähän erilaisin perustein tai narratiivein. Imperialistinen meidän-narratiivi kunnioittaa vain itse piirtämiään rajoja ja itse sepittämiään identiteettejä. Nationalistinen meidän-narratiivi, joka vaatii kunnioittamaan kansallisia rajoja, on Ukrainan ja Venäjän suhteissa johtanut loputtomalta vaikuttavaan kiistaan siitä, mitä kansallisuutta ukrainalaiset ortodoksit edustavat. Miten narratiivien kiistat, poliittiset erimielisyydet ja aseelliset yhteenotot päättyvät Ukrainassa, vaikuttaa konflikteihin muualla. Siksi Ukraina on meidän kaikkien, jotka pohdimme ja ratkomme ihmisten rakentamien instituutioiden, kuten valtioiden ja kirkkojen, välisiä kiistoja.

Etusivu    Kirja-arvioinnit