Nuoruuden näky kantaa

Tero Huvi: Tehtävä kolmessa kulttuurissa. Pertti Huttunen lähetyksen palveluksessa. Suomen Lähetysseura 2023. 101 s.

Koulutoverini kutsulla seurakunnan nuorten kokoukseen Lappeenrannan kirkon alasalin sivuhuoneeseen oli käänteentekevä merkitys elämässäni. En edes tiennyt, että sellaista toimintaa oli olemassa. Tajusin olevani elämän meren ajopuu, joka kulkee yleisen tapakäytännön mukaan tyhmänä toilailuna ja tyhjän nauramisena. Vielä enemmän yllätyin siitä, että tähän elämän muutoksen pakettiin sisältyi nuorten lähetyspiiri, joka toimi innokkaasti seurakunnan suojissa, mutta nuorten omatoimisesti ohjaamana toimintana. Tähän kokoontumiseen sisältyi Raamatun tutkiminen, rukous, lähetystietouden levittäminen ja varojen kerääminen lähetystyölle, mitä tehtiin itse tehdyillä käsitöillä myyjäisissä, joihin myös kerättiin avustuksia kirkkoherran saatekirjeen valtuutuksella. Tämä ei ollut rahankeräystä, vaan myyjäisiin lahjoitettavien tuotteiden jälleen myyntiä.

Pääsin siis aika sopivassa iässä, juuri rippikouluni aloittamisen aikoihin tähän porukkaan, jonka konkarina jo toimi vanhempi koulutoverini Pertti Huttunen. Liityin myös nuorten kuoroon, vaikka toisin kuin Pertti (lempinimeltään Pepe), en pitänyt itseäni laulajana ollenkaan. Koin itse tumpeloksi sekä käsitöiden tekijänä että laulajana. Minut hyväksyttiin porukkaan puutteistani huolimatta. Pepelläkin on siihen omat ansionsa. Kun armeija-aikaan kävin Helsingissä joissakin tilaisuuksissa, sain majapaikan Pepen luota lähetystalon ullakkokamarista eikä Pepen huonekaveri, Smittenin Kallekaan, torjunut tilapäistä vierailijaa. Ennen kaikkea Pepe oli pulassa olevan auttaja. Kuuluin opiskeluaikanani lappeenrantalaisten opiskelijoiden rukouspiiriin, jonka jäsenenä myös Pepe vaikutti. Tässä rukouspiirissä määriteltiin minun urapolkuni, kun ehdotin rukousaiheeksi minulle sopivaa työpaikkaa valmistumiseni lähestyessä. Aallon Antero sanoi, että lähetyskurssille oli parhaillaan hakuaika. Se kolahti. Minulle lähetyspiiri ei ollut riittävä motiivi omakohtaiseen lähtemiseen. Ajattelin olevani vain tukija, mutta nyt ymmärsin, että voinhan minä olla myös lähtijä, jos minut kelpuutettaisiin.

Minua oli ajateltu aluksi Israeliin lähteväksi, mutta lähetyskurssilla valkeni pian, että nyt tarvitaankin uutta, kokematonta työntekijää Etiopiaan, missä Suomen Lähetysseura oli tehnyt yhteistyösopimuksen paikallisen kirkon kanssa. Pertistä tuli sitten se Israelin lähetti enkä epäile hetkeäkään, etteikö hän sopinut siihen työhön paljon minua paremmin. Pepe on toiminnan mies ja aina palvelukseen altis käytännön mies. Pepen erityinen lahja on palvelualttius. Hän ottaa pelotta hoitaakseen vaikeitakin haasteita, niin kuin Tero Huvin hänestä kirjoittama elämäkerta todistaa. Lähetystyöhön lähdettäessä ei kysytty, minne haluaa lähteä. Sinne lähdetään, missä miestä tarvitaan. Lähetystyöhön ei lähdetä viihtymään eikä seikkailemaan, ei myöskään ”työtä tekemään”, vaan palvelemaan.

Kirjassa kerrotaan Suomen Lähetysseuran Israelin työn merkittävimmät vaiheet. Pepellä oli siinä merkittävä osuus työn esimiehenä sen jälkeen, kun eritoten Risto Santala oli palannut kotimaahan ja muut vanhat veteraanit lähentelivät eläkeikää. Israeliin Pepe palasi eräänlaisena konkarina vaikkakin ihan erilaiseen tehtävään saadessaan kutsun YK-joukkoihin Golanille vuonna 1989. Merkittävä duuni oli sitä ennen pitkä palvelus Lappeenrannan varuskunnan sotilaspappina alkaen vuodesta 1983. Pepelle jo kouluajoista opettajana ja sittemmin Lähetysseuran apulaisjohtajana tutuksi tullut, kenttäpiispaksi nimitetty Viljo Remes kutsui hänet tyhjäksi jääneeseen sotilaspapin vakanssiin.

Kahden kulttuurin tuntija sai vielä kutsun kolmanteen kulttuurin, kun jo lähetyspiirissä tutuksi tullut lähetysjohtajaksi kohonnut pitkäaikainen lähetystyöntekijä Seikku Paunonen kutsui hänet työhön Venäjälle. Suomen Lähetysseura palasi toista sataa vuotta myöhemmin alkuperäiseen ajatukseensa tehdä työtä Venäjällä Suomen sukulaiskansojen parissa. Tsaari ei myöntänyt aikanaan tällaista lupaa, sillä Venäjä katsottiin ortodoksisen kirkon alueeksi, joihin muilla kristillisillä yhteisöillä ei ole asiaa. Neuvostoliiton romahdus oli kuitenkin aiheuttanut ilmapiirin ja olosuhteiden muutoksen, minkä seurauksena 1600-luvulla perustettu Inkerin evankelis-luterilainen kirkko heräsi uuteen eloon. Kansallisuustunne oli voimakas, mihin varmasti vaikutti pitkäaikainen sorto ja kärsimys. Inkerin kirkko oli tehnyt yhteistyösopimuksen Suomen Lähetysseuran kanssa. Yhteistyön muodoksi oli sovittu työ suomalais-ugrilaisten parissa, koulutus ja suurkaupunkityö. Pepe oli työkokemuksen ja kouluaikaisen Venäjän opiskelunsa takia erinomainen työntekijä uuden työn käyntiin saattamiseen.

Eipä mennyt venäjän kielen opiskelukaan hukkaan, vaikka kouluaikana se tuntui pakkopullalta. Perheelle, vaimolle Heljälle ja tyttärelle Johannalle, isän lähtö oli eittämättä kova paikka. Puoliso ei työnsä ja tytär koulunsa takia voinut enää lähteä tälle työalueelle mukaan. Koko perhe uhrasi itsensä tämän palvelutehtävän hyväksi. Miten Venäjän työssä sitten onnistuttiin, jää vielä tulevaisuudessa arvioitavaksi. Mutta työtä aloitettaessa ei aina tiedetä, mitenkä siinä onnistutaan. Venäjän suuret muutokset, inkeriläisten muutto paluumuuttajina Suomeen ja alkanut Ukrainan sota on sulkenut jälleen yhteydet Suomesta Venäjälle. Suomen Lähetysseura päätti lopettaa yhteistyön Inkerin kirkon kanssa, koska Inkerin kirkon katsotaan olevan jo vahva toimimaan omavaraisesti. Lähetysseuran varallisuuden vähenemiseen on taas vaikuttanut merkittävästi kirkon tuen jakautuminen useille lähetysjärjestöille ja valtion kehitysyhteistyövarojen supistuminen. Pepen panoksesta Inkerin kirkon työhön on antanut kirjan lopussa kauniin kiitoksensa kirkon nykyinen piispa Ivan Laptev onnittelukirjeessään 80-vuotiaalle verteraanilähetystyöntekijälle.

 Etusivu    Kirja-arvioinnit