Kainin varjosta valoon

Erkki Jokinen: Ihmisen varjo. Esseitä pahuudesta ja toivosta. Suomen Lähetysseura 2024. 453 s.

Pastori Erkki Jokinen tuli tunnetuksi voittaessaan Vuoden kristillinen kirja -palkinnon teoksellaan Idänkohtaus vuonna 2005. Esikoisteos perustui kokemuksiin, joita kirjoittaja oli saanut työskennellessään Inkerin kirkon kouluttajana Pietarin lähellä Keltossa vuosina 1996-2000. Sen jälkeen kirjoittajakokemusta on kertynyt jo useamman teoksen verran. Tämä uusin teos on tehnyt papista ja lähetystyöntekijästä freelancekirjailijan, kun hänessä heräsi viisi vuotta sitten halu kirjoittaa kirja pahan ongelmasta, joka oli noussut mieltä askarruttavaksi ongelmaksi. Erkki kertoo kirjansa johdannossa havahtuneensa vuosia sitten unesta mielessään keskeneräinen lause: ”...paljastaa paha ja sen inhottavat teot.” Käytyään syksyllä 2019 Auschwitzissa, holokaustin tunnetuimmalla kuolemanleirillä ajatus pahuudesta ei tuntunut enää historian lipsahdukselta, vaan ihmisen varjolta, josta ei pääse irti.

Jotkut ystävät ovat ihmetelleet kirjailijan aiheen valintaa ja sulkeutumista yksinäiseen kirjailijan kammioon pohtimaan synkkää aihetta. Kun lukee kirjan loppuun niin huomaa, ettei tässä ole jääty pimeyteen, vaan etsimään tietä valoon. Kuinka Jumala sallii pahan, on vaikea kysymys vastattavaksi. Mutta olisiko helpompi vastata kysymykseen, miksi ihminen sallii sen. Jumala antoi ihmiselle mahdollisuuden valita tiensä ja muovata maailmaa. Vaikka näkisimme esi-isämme kädellisissä, emme tule näkemään apinoiden keskitysleiriä. Vain Jumalan kuva, ihminen, kykenee sellaisen rakentamaan.

Liberaalille humanismille on ollut ominaista sitkeä optimistisuus. Toiveikkuuden saarnamiehet Richard Dawkins ja Christopher Hitchens ovat valaneet uskoa ihmisen parantumiseen historian evoluutiossa. Eikö holokausti pikemminkin muistuta siitä, miten kaukana todellinen toivo on edistymisen toiveikkuudesta ja todellinen hyvyyden voima ihmisen olemuksen luontaisesta hyvyydestä? Emme ole edistyneet matkalla Eedenin rajalta molemmille puolille Gazan rajaa, Kainin varjosta Butšan varjoon, toteaa Erkki osuvasti.

Miksi tutkia pahuutta, kun on olemassa myös paljon hyvää? Näin kysyy Rutger Bregman tunnetussa kirjassaan Hyvän historia (2020). Suuri osa ihmisistähän ovat pääsääntöisesti aivan kunnollisia. Ihmiset ovat lähtökohtaisesti hyviä toisilleen ja tarkoittavat teoillaan ensisijaisesti hyvää. Historia ja tilastot vahvistavat positiivisen kehityksen. Mutta entäs kun aivan kunnolliset ihmiset, hyväntahtoiset naapurit ja vastuulliset kansalaiset käänsivät katseensa pois ja antoivat äänensä ideologialle, jonka käskystä yli miljoona lasta poltettiin tavallisten insinöörien suunnittelemissa uuneissa keskellä valistunutta ja kristillisyyden läpäisemää Eurooppaa? Bregmaniin ja hänen tutkimustuloksiinsa viittaa myös professori Esko Valtaoja keskustelukirjassaan piispa Juha Pihkalan kanssa. Viisas tähtitieteilijä on vakuuttunut siitä, että huoli ja pelko, jotka liittyvät ihmiskunnan käsillä oleviin kriiseihin, voitetaan tiedolla. Tieto johtaa toivoon, joka inspiroi puolestaan oikeita ja hyviä tekoja. Järkipuhe johtaa optimismiin. Varoittavat äänet ovat hänen mielestään pessimismiä - tunnetta, eivät faktaa. Maailmanloppu on peruttu eikä Jumalaa tarvita, sillä ihmiset hoitavat tämän maaliin. Keskustelukumppani Pihkala ei liity hyväuskoisiin.

Erkin viiden vuoden aikana kirjoittamat mietteet pahuudesta ja sen alkuperästä ovat asiapitoisia pohdiskeluja eli esseitä, joissa samat asiat voivat toistua useaan kertaan. Minua toisto ei yhtään häirinnyt, päinvastoin ne vahvistivat edellä kerrottua. Pappina kirjoittaja tietysti perustaa näkemyksiänsä Raamatulla, mutta ei ehkä ihan perinteisellä tai yksinkertaisella raamatuntulkinnalla. Genesiksen alkukertomuksessa Jumala loi oman tahtonsa mukaan ihmisen kuvakseen ja luopui samalla asemastaan ainoana vapaasti tahtovana olentona. Hän jakoi valtaansa ja vastuutaan muusta elämästä ihmiselle, kuvalleen ja kaltaiselleen. Ihmisen luomiseen liittyy alusta asti sekä kauneus että riski: ihmisen autonomia, olemassaolo Jumalaa vastapäätä, sisälsi mahdollisuuden käyttää tätä vapautta itseä ja elämää vastaan. Ihminen ei halunnut olla Jumalan siunattu vaan Jumalan veroinen, päästä jumalaksi Jumalan paikalle. Kain on ihmisen pelkistetyin peili – Aadamin ja Eevan perillinen paratiisin tällä puolella. Emme voi haikailla takaisin kadotettua paratiisia, meidän on rakennettava rauhaa tässä langenneessa maailmassa. On otettava ihminen todesta, Kainin perintö ja kansanmurhien Eurooppa.

Pahuus ei Genesiksen kertomuksissa käytä valtaa itsenäisenä ”olentona”. Käärme on ihmisen kapinan lähde ja symboli, hänen aidon ja todellisen vapautensa varjo. Ihminen kykenee kääntymään valon sijasta pimeään omaa tarkoitustaan vastaan.

Kirjoittaja ei keskity vain omiin pohdiskeluihinsa, vaan etsii ajatuksia muilta kirjoittajilta. Näitä ovat lukuisten muiden ohella italialainen kemisti ja humanisti Primo Levi ja itävaltalainen lehtimies ja filosofi Jean Améry, jotka tuotiin Auschwitziin samoin aikoihin vuonna 1944. Näiden kahden holokaustista eloonjääneen ajattelijan tekstit laittavat lukijan katsomaan pahuutta suoraan silmiin. Lyhyesti sanoen Levin kokemus kuoleman leiriltä oli se, että, kun ihminen on tempaistu riittävän pitkälle pahuuteen, syyllisyys ja häpeä, jotka kuuluvat pahantekijälle, pimentävät myös uhrin elämän. Kun Levin Auschwitz-kirja kysyi ”Tätäkö on ihminen?”, Améryn esseet sivalsivat: ”Tätä, juuri tätä, on ihminen.” Améry pahoitteli lukijoilleen, että oli kadottanut sivistyneen ihmisen tahdikkuuden kaunistella sanomisiaan. Levi sivuutti Améryn esseet vaikenemalla. Myöhemmin hän kommentoi kohtalotoverinsa tekstiä katkeraksi ja jäätäväksi. Kohteliaan ironisesti Améry sivalsi miesten yhteiselle ystävälle lähettämässään kirjeessä Primo Leviä ”anteeksiantelijana” ja sovinnon rakentelijana. Levin pyrkimys pohtia leirin ääriolosuhteissa näkviä moraalin tasoja ärsytti Amérya. Hänelle Auschwitz oli moraalin totaalinen hautausmaa. Améry teki itsemurhan itävaltalaisessa hotellissa vuonna 1978. Primo Levi kuoli pudottuaan asuintalonsa rappukuiluun vuonna 1987. Oliko sekin itsemurha?

Erkki ei halunnut kirjoittaa holokaustin historiaa. Sen ovat tehneet monet, ehkä paremminkin asiaan perehtyneet. Mutta pahuuden olemuksesta ja sen ilmenemismuodoista ei välttämättä ole kirjoitettu paljoa. Sitä täytyy tutkia, jotta sitä vastaan pystyttäisiin tulevaisuudessa taistelemaan. Vaan pystytäänkö edes taistelemaan? Parhaansa tässä tekivät ainakin saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer ja filosofi sekä yhteiskuntateoreetikko Hannah Arendt. Bonhoeffer pettyi aikansa liberaaliin ajatteluun ja teologiaan. Ne antautuivat hänestä kevein perustein maailman sanelemana rauhaan ja tyytyivät rajaamaan uskonnon yksityisasiaksi. Tärkeintä Bonhoefferille oli elää totuudessa. Totuus ei ollut hänelle abstrakti käsite vaan kutsu autenttiseen elämään omien syntien tunnustamisen läpi. Arendt ja Bonhoeffer olivat kaksi viime vuosisadan rohkeaa, itsenäistä ajattelijaa, joiden ajatukset elivät vapauden, totuuden ja toivon kolmiossa. Jos he olisivat kohdanneet aikuisina, olisivat he, ”juutalainen radikaali konservatiivi” ja ”uskonnoton Kristus-ihminen”, epäilemättä löytäneet paljon yhteistä ajateltavaa. Asemaansa ja valtaansa nojaavalla kirkolla oli Bonhoefferin mukaan riski syyllistyä jatkuvasti totuuden näkemisen välttelyyn. Useimmat kiirehtivät alkuhämmästyksen jälkeen tekemään hakaristin kanssa kauppoja asemansa säilyttämiseksi sen sijaan, että ne olisivat astuneet hintaa kysymättä ensimmäisten kristittyjen tielle ja ilmaisseet täyden mahdottomuuden suostua mihinkään kompromisseihin petomaisuuden ja jumalanpilkan kanssa. Bonhoeffer puhui uskonnottomasta kristinuskosta, koska kirkon viesti oli liian paljon puhetta uskonnollisille ihmisille. Vapautus uskonnosta merkitsee vapautusta moralismista. Jeesuksen kutsu ottaa ristinsä ja seurata häntä ylittää jokaisen uskonnon säännön.

Valitettavasti tässä kirja-arvioinnissa en voi esitellä kaikkia henkilöitä, jotka kirja nostaa esille taistelussa pahuuden puolesta ja sitä vastaan. Tärkeintä on muistaa, että Raamattu päättyy suureen toivon sinfoniaan. Sen riveillä kirkastuu Messiaan voitto pahuuden voimista. Eskatologinen realismi uskoo lujasti, että maailmalla on toivoa, mutta ei luota lainkaan siihen, että ihminen olisi muuttumassa paremmaksi. Eskatologinen realismi ottaa samanaikaisesti todesta ”valon pimeyden” ihmisyydessä ja pimeyden keskelle tulleen valon siinä uudessa valtakunnassa, joka on tullut todeksi nyt ja näkyvästi, vaikka elää ankkuroituneena tulevaan maailmaan.

Etusivu    Kirja-arvioinnit