Kirkkohistorian vaikuttajat
Timo Junkkaala, kuvitus Erkki Kuusanmäki: Kristinuskon tarina. 180 henkilöä Neitsyt Mariasta nykyaikaan. Väyläkirjat 2024. 276 s.
Yleistajuista teologista tietokirjallisuutta on ilmestynyt viime vuosikymmeninä runsain määrin. Siitä kuuluu kiitos myös Väyläkirjoille, joka on antanut merkittävin panoksen tällaiselle kirjallisuudenlajille, jota suuret kustantajat eivät ehkä ota julkaistavakseen. Kirjan kirjoittajalla on aina kaksi tavoitetta, ensiksi kirjoittaa täysipainoista, punnittua tekstiä, mielellään tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa laadukasta tietoa, toiseksi esittää asia lukijoita innostavalla ja kiinnostavalla tavalla. Ettei käy niin kuin laadukasta kristillistä opetusta edustavalle Aapeli Saarisalolle, josta sanottiin, että ”syvä kaivo, mutta heikko ammennusastia”. Tämä arvostelu lienee tarkoittanut vain hänen suullista esitystapaansa. Hänen kirjoituksiinsa ei arvostelu päde. Junkkaala on myös porautunut syvään kaivoon eikä esitystavassa ole moitteen sanaa. Kirkkohistoria esitetään henkilökuvina, historian merkkihenkilöiden kavalkadina. Näillä henkilöillä on ollut merkittävä vaikutus kristinuskon leviämiseen ja sen rikkaan sisällön tunnetuksi tulemiseen. Kirjoittaja ei ole kuitenkaan rajoittunut vain uskonsankareihin, vaan mukaan mahtuu monenlaista uskon tulkitsijaa kuin myös niitä, jotka ovat hylänneet kristinuskon. Uskon leviäminen ei ole ollut tasaisesti etenevää voittokulkua. On myös kiivaita vastustajia ja eripuran aiheuttajia. Kuinka uskon puolustajat ovat selvinneet taistelussa luonnontieteiden, filosofioiden ja materialistien hyökkäyksiä vastaan?
J
unkkaala esiintyy myös jonkinlaisena uskon puolustajana, kriitikkona uskon
kieltäjiä vastaan. Historiaa on myös vääristelty ja luotu yksinkertaistettuja
väitteitä, kuten, että keskiaika on ollut pimeä vuosista, että kristinusko ja
tiede ovat ristiriidassa ja että uskonto on syynä moneen sotaan. Sitä ei
kirjoittaja kiistä, etteikö kristinuskon nimissä olisi tehty paljon pahaa. Ikään
kuin kommunismin ja ateismin valtapiirissä olisi toimittu humaanisemmin!
Teos jakautuu seitsemään jaksoon, joista ensimmäinen kertoo, miksi vainottu kristinusko valloitti monijumalaisen Rooman valtakunnan (varhaiskirkko ja kirkkoisien aika). Keskiajasta (400-1300 j.Kr) todetaan, ettei keskiaika ollut niin pimeä kuin sanotaan ja että islamin puristuksessa kristinusko nousi kukoistukseen Euroopassa. Uskonpuhdistus ravisteli ja uudisti kirkkoa (1400-1500 jKr.). Kirjoittaja puhuu vielä uskonpuhdistuksesta, vaikka kirkossamme on siirrytty ekumeenisesti korrektimmaksi miellettyyn ilmaisuun reformaatio. Puhdistus viitannee sanana ylemmyyden ja paremmuuden tunteeseen, jolla katsotaan vastapuolta väheksyen, vaikka sielläkin on harjoitettu reformaatiota. Valistus ja pietismi kuuluvat samaan ajanjaksoon (1600-1700 jKr.). Vaikka ne ovat hyvin vastakkaisia ilmiöitä, on niilläkin jotain yhteistä. Se ei kyllä tässä teoksessa näyttänyt tulevan esille. Seuraavakin ajanjakso koostuu vastakkaisista elementeistä, kristinuskon haastavista ajattelutavoista ja kristillisestä lähetystyöstä (1800 j.Kr). 1900-luvun alkupuoliskoa leimaa ateististen ideologioiden, sotien ja sekularismin myrsky. Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa luonnehditaan sanoilla postmodernismi, uusateismi ja jälkikristillisyys. Tämä viimeinen ajanjakso erottaa arvosteltavan teoksen aikaisemmasta samaa aihetta edustavasta Lauri Pohjanpään julkaisemasta teoksesta Pyhien saatto kautta aikain (1947), jota voi vielä hankkia mummon kirjahyllystä tai antikvariaatista. Sitä ei korvaa nyt arvosteltava teos, mutta Pohjanpään tarkastelema Pyhien saatto päättyy toiseen maailmansotaan. Muutenkin Junkkaala tarkastelee historiaa laajemmasta perspektiivistä ja vähemmän hartauskirjanomaisesti. Pohjanpää sisällyttää teokseensa vain noin sata henkilöä, mihin lukuun Junkkaalakin tähtäsi aluksi, mutta tutkimuksen edetessä huomasi välttämättömäksi lisätä henkilökaartinsa lukumäärää. Keitä henkilöitä ottaa mukaan ja keitä jättää pois oli vaikea ratkaista. Esimerkiksi kuuluisasta marttyyrikuolemastaan tunnettu piispa Henrik, Suomen kristillisen kirkon organisoijana, on jätetty kokonaan pois. En kyllä sitä ihmettele, sillä hänestä ei ole mitään tarkkaa tietoa. Onkohan häntä ollut olemassakaan?
Kaikkia historian ajanjaksoja Junkkaala ensin esittelee luonnehtien ajan erityispiirteitä ennen kuin hän alkaa kertoa ajanjaksoon kuuluvista henkilöistä, jotka luetellaan kronologisessa järjestyksessä syntymäajan mukaan. Ensiksi on otsikko ja sen alla ingressi, joka tiivistää seuraavan yksityiskohtaisen leipätekstin. Yhden henkilön kohdalla huomasin virheen: Henri J.M. Nouwenin kuolinaika on 1996, ei 1966. Suomalaisia merkkihenkilöitä tähän kirkkohistorialliseen kavalkadiin ei mahdu paljoakaan, katoliselta keskiajalta ei yhtäkään. Aloitetaan Mikael Agricolasta Suomen reformaattorista ja hypätään herätysliikkeiden johtajiin, Paavo Ruotsalaiseen ja Lars Levi Laestadiukseen (joka ehkä olikin ruotsalainen). Sitten tullaan Inkerin kirkon kanttoriin Mooses Putroon ja vankilalähetti Matilda Wredeen. Suomalaista lähetystyön tunnetuinta veteraania Martti Rautasta ei mainita, eikä sitten ketään muutakaan suomalaista lähetystyöntekijää. Ulkomaalaisista lähetystyöntekijöistä mainitaan Kiinan lähetti Hudson Taylor, protestanttisen lähetystyön uranuurtaja William Carey, Afrikan ”löytäjä” David Livingstone, Afrikan lähetti Albert Schweitzer ja Intian köyhien auttaja Äiti Teresa. Ehkä tähän joukkoon kuuluu myös koko maailman evankelioimiseen tähdännyt John R. Mott. Euroopan kirkon ulkopuolisina johtajina mainitaan japanilainen kristitty yhteiskunnallinen vaikuttaja Toyohiko Kagawa, Intian herättäjä Stanley Jones, kommunistisen Kiinan kirkonjohtaja K.H. Ting, Salvadorin marttyyripiispa Oscar Romero, Ugandan marttyyripiispa Janani Luwum, minulle henkilökohtaisesti tuttu Etiopian kirkon marttyyri Gudina Tumsa sekä Etelä-Afrikan rotusorron vastustaja arkkipiispa Desmond Tutu. Mielenkiintoista on, ettei tyydytä vain sanajulistajiin, vaan kristillisiin vaikuttajiin lasketaan myös taiteilijat, kirjailija Dante Alighieri, kuvanveistäjä, taidemaalari Michelangelo, taidemaalari Rembrandt, virsirunoilija Paul Gerhardt sekä kirkkomusiikin mestari Johann Sebastian Bach. Joskus Junkkaala tuntuu pelkistävän liikaa esittämäänsä asiaa, kuten kirjoittaessaan vapautuksen teologian yhteydessä feministisestä teologiasta, joka ”etsii yhteyttä jopa antiikin naisjumaluutta edistäviin uskontoihin”. Voikohan tätä väitettä pitää feministisen teologian yleisenä luonnehdintana? Kirjoittajalla on toki tieteelliset faktat hallussa ja kirjoitustyyli sujuvaa, huumoria unohtamatta.
Erkki Kuusanmäen kuvitus tuo myös pientä huumoria tekstiä kuvittamaan ja lisää mielenkiintoa siihen, mitähän kuvaan liittyvästä henkilöstä mahdetaan kertoa.