Leppoisa änkyrä
Timo Junkkaala: Olavi Rimpiläinen. Viimeinenen vanhauskoinen. Perussanoma 2021. 699 s.
Oulun piispa Olavi Rimpiläinen
(piispana 1980-2000) tuli tunnetuksi änkyröinnissään naispappeutta vastaan.
Tällä maineellaan hän epäilemättä profiloitui yhdeksi tunnetuimmaksi piispojen
joukossa. Naispappeuden vastustajien milestä hän oli jopa kahden hiippakunnan
piispa, Oulun piispa ja sen tunnustusrintaman piispa, joka piti häntä omanaan.
Timo Junkkaala on tutkinut Rimpiläisen elämää ja toimintaa tieteellisellä
tarkkuudella, mikä tarkoittaa myös objektiivisuutta. Tutkimuksen tarkoituksena
on selvittää, miten savolaisesta körttipojasta tuli naispappeuden torjuvan
vahauskoisen tunnustusrintaman johtaja. Piispan toimintaa ei kaunistella, vaan
asiat kerrotaan niin kuin ne olivat. Tässä kirjoittaja noudattaa piispan omaa
tapaa. Satakunnan kansan toimittaja totesi haastattelussaan 1995 piispan
julkisuuskuvan olevan tiukka ja ahdasmielinen, mutta haastattelussa hän
osoittautui leppoisaksi ja sydämelliseksi. Siihen Rimpiläinen reagoi: ”Se on
ihan väärä kuva:” ”Siis kumpi?” ”Se leppoisuus. Minä olen syntiinlangennut raato,
mahoton villipeto”, lausahti piispa itseironiseen tyyliinsä. Savolaishumoristin
puheeessa vastuu siirtyi kuuntelijoille.
Naispappeudesta käydyn keskustelun historiaa seurataan tarkasti. 1970-luvulla alkoi monien kelkka kääntyä naispappeudelle myönteiseksi joko sosiaalisesta paineesta tai raamatuntulkinnan avartumisen vuoksi. Naispappeuden vastustajat perustivat Paavalin Synodin nimellä kulkevan oppositorintaman, jonka arvovaltaisena puheenjohtajana ja suunnnannäyttäjänä toimi Rimpiläinen. 1980-luvulla pidettiin Ilkon kurssikeskuksessa kaksi naispappeutta käsittelevää seminaaria, joissa yritettiin vastustajia kunnioittavassa hengessä käydä asiallista keskustelua. Ensimmäisessä seminaarissa päästiin yksimielisyyteen näkemyksessä, että pappeus on konstitutiivinen, siis uskon perusteisiin liittyvä asia eikä pelkkä järjestyskysymys. Toisessa seminaarissa tuli esille näkemys, ettei konstutiivisuus koske sukupuolta, vaikka se koskeekin virkaa. Kirkko taipui tälle kannalle. Piispakunnasta Olli jäi ainoaksi, joka pysyi järkähtämömänä perinteisessä kannassaan. Seurasi kirkolliskokouksen ponnen tulkinta. Naispappeuden vastustajien mielestä ponsi antoi oikeuden kieltäytyä yhteistyöstä, toisten mielestä ponsi oli vain totutteluvaiheen myönnytys. Työjärjestelyillä ei saanut enää järjestellä esteellisyyksiä. Kehitys johti kohti kärjistymistä, jossa vanhauskoiset perustivat Luther-säätiön 1999. Olli oli putoamassa kelkasta. Naispappeuden vastustamisesta hän oli samaa mieltä, mutta keinoista ei. Kun perustettiin vielä lähetysprovinssi, jonka päätoimipaikka oli Ruotsissa ja pappeja vihittiin kansankirkon piispallisen kaitsennan ulkopuolella, alkoi kasvaa luterilainen vapaakirkko. Uuden kirkon ensimmäinen suomalainen piispa, Matti Väisänen, esitti kasteesta näkemyksiä, joita Olli ei voinut hyväksyä. Elämänsä loppuun asti hän kuitenkin pysyi kiinni naispappeutta vastustavassa kannassaan ja tuki entisiä hengenheimolaisiaan. Hän toimi myös pitkään yliopistollisen teologikoulutuksen kilpailijaksi tai korvaajaksikin tarkoitetun Suomen teologisen instituutin (STI) puheenjohtajana. Yliopistollinen teologia oli Rimpiläisen mukaan edesauttanut sellaista liberaaliteologista vaikutusta, jossa Raamattua ei enää kunnioitettu Jumalan sanana. Naispappeuden jälkeen tuli vielä uusi teologinen vedenjakaja, homojen tasaveroista asemaa ajava liike. Naispappeuden vastustajien mielestä homoseksuaalisuus oli synti tai ainakin sairaus, mutta sen harjoittaminen syntiä.
Piispa Rimpiläisen tuntemattomaksi puoleksi on jäänyt hänen toimintansa jumalanpalveluksen uudistuksen kehittäjänä ja hänen korkeakirkollisuutensa, joka tuntui huonosti sopivan hänen alatien kristillisyyden körttiläiseen matalakirkollisuuteensa. Korkeakirkollisuuteen kuului näyttävän jumalanpalveluksen toteuttaminen liturgisella ylevyydellä ja kirkollisella pukeutumisella. Jumalanpalvelusta alettiin kutsua messuksi, mikä tarkoitti, että siihen kuuluu aina Herran ehtoollinen. Jumalanpalvelusuudistusta edelsi tarkka liturginen tutkimus, jossa haluttiin palata perinteikkääseen messuun. Mallia otettiin paljon Ruotsista, mutta myös katolisten kirkkojen jumalanpalvelus viehätti Rimpiläistä, joka oli jo Joensuussa pappina toimiessaan tutustunut ortodoksiseen kirkkoon ja innostunut ekumeniasta. Rimpiläisen aloitteesta Suomen piispat ottivat käyttöön piispanhiipan ja myös sauvan seremoniallinen käyttö lisääntyi. Ollin ekumenia tarkoitti ennen kaikkea yhteyttä suuriin perinnekirkkoihin. Vapaakirkollinen yhteys sen sijaan ei innostanut, ei varsinkaan helluntailaisuus niin kauan kuin he uudelleen kastavat ottaessaan luterilaisia oman kirkkonsa jäseniksi. Rimpiläinen yhtyi 1990-luvulla Porvoon asiakirjan ja roomalaiskatolisten kanssa tehtyyn yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisesta, mikä herätti tyrmistystä hänen virkaveljissään, jotka olivat naispappeudessa taistelleet samassa rivissä. Rimpiläinen oli siis oman tiensä kulkija, joka ei ollut toisten vietävissä. Junkkaalan mukaan Rimpiläinen harkitsi vakavasti katoliseen kirkkoon liittymistä, olisipa se sitten lännen tai idän kirkko. Tästä oli antanut mallia professori Seppo A. Teinonen, ja professori Tiililäkin oli jopa tiedustellut mahdollisuuttaan liittyä roomalaiskatolisiin.
Hyvin vähän huomiota ovat saaneet Rimpiläisen taistelu yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja toisaalta lähetystyön puolesta, henkilökohtainen sielunhoito, suhtautuminen maanpuolustukseen, hiippakunnallinen työ, toiminta saamelaisen kulttuurin kehittämiseksi ja rajaseutuvirkojen säilyttämiseksi, turistikappelien perustaminen, osallistuminen raamatunkäännöstyöhön ja suhtautuminen virsikirjan uudistamiseen. Herätysliikkeet olivat hänelle kirkon rikkaus. Piispan nimityksen antanut tasavallan presidentti Kekkonen toivoi Rimpiläisen palauttavan kirkollisen rauhan vanhoillislestadiolaisuuden ja kirkon välille. Myönteisellä veljellisellä suhtautumisellaan hän onnistuikin saamaan osakseen lestadiolaisten luottamuksen, vaikkeivät lestadiolaiset häntä suostuneet koskaan Jumalan terveellä tervehtimään eivätkä hänen uskonsa oikeellisuutta tunnustaneet. Herätysliikkeet jakautuivat suhteessaan naispappeuteen. Evankeliset, vanhoillislestadilaiuus, Kansanlähetys ja rukoilevaisuus olivat vastaan, Rimpiläisen omakseen kokema körttiläisyys ja osa viidennestä liikkeestä myötämielisiä tai sopeutuvaisia.
Monia muitakin kirkkoon liittyviä historian vaiheita viimeiseltä 60 vuodelta voi tämän kirjan mukana elää uudelleen jokainen eläkeläinen. Nuoret voivat hämmästellä menneitä aikoja ja tapoja. Papiston osalta on kuitenkin niin, ettei naispappeuden boikotoiminen ole kirkolliskokouksen päätöksellä hiljalleen hiipunut. Rimpiläisen näkemystä ajatellen huonoa kehitystä on se, että kirkko on pysyvästi jakautunut.