Pastoraaliteologiaa

Paavo Kettunen: Kuka minä todella olen? Kätkössä olevaa minuutta etsimässä. Väyläkirjat 2021. 218 s.

Tieteellisen tutkimuksen yliopistotyönään päättänyt professori emeritus jatkaa tutkimustyötään vapaana pohdiskelijana. Yksi kirjan tavoitteista on auttaa tunnistamaan paremmin totuutta itsestämme, tiedostamme tämän tai sitten emme. Kukaan ei löytä tietä täydelliseen itsetuntemukseen. Tavoitteena on kuitenkin pyrkiä tulemaan enemmän oman elämänsä subjektiksi sen sijaan, että tyytyisi objektin osaan. Puhetta elämänhallinnasta Kettunen vierastaa. Ei kukaan voi hallita elämäänsä täysin, ehkä kohtuullinen hallinta on mahdollista. Jatkossa kerrotaan itsetunnosta, itsearvostuksesta, itsensä hyväksymisestä ja rakastamisesta, hyvyydestä ja pahuudesta. Pohditaan myös seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta, ihmisen tarpeista ja riippuvuuksista, synnistä syyllisyydestä, häpeästä ja hengellisestä elämästä, ihmisen rajallisuudesta ja viimeisestä rajasta, kuolemasta ja siitä, mitä sen jälkeen. Kettunen pohtii myös hengellistä minuutta. Elämän loimilankana on armo, joka kannattelee ihmistä. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen.

Kirjan pohjavireenä on se tutkimustyö, jota on vuosikymmenten ajan tehty liittyen ihmisen kokemusmaailmaan, sielunhoitoon ja terapiaan.

Terve itsetunto on hyvän elämän lähtökohta. Kun arvosta itseään, voi arvostaa myös toisia. Pietistinen uskonperinne maassamme on ylläpitänyt käsitystä ihmisen pohjimmaisesta pahuudesta tai ainakin uskonelämää on sävyttänyt huonouden tunto ja syntikurjuus. Kettusen mukaan ihminen ei ole pelkästään paha. Jo luomisessa Jumala on katsonut luomansa maailman hyväksi. Syntiinlankeemus luo elämään oman varjonsa, mutta raamatullinen kertomus siitä on loppujen lopuksi enemmänkin kuva häpeästä kuin synnistä. Itsensä rakastamista on perinteisesti pidetty syntiinlankeemuksen pohjavireenä ja lähimmäisen rakkauden poissulkevana. Kettusen mukaan ihminen ei voi rakastaa toista ihmistä, ellei hän näe itseänsäkin rakastamisen arvoisena. Hänen mukaansa rakkauden kaksoiskäsky voisi siis ihan hyvin olla myös rakkauden kolmoiskäsky, vaikka Lutherin aikana nähtiin itsensä rakastaminen itsestään selvyytenä. Näin ei kuitenkaan ole. Ympärillä on lukuisasti vähäisestä itsetunnosta tai jopa itsensä mitätöimisestä kärsiviä ihmisiä. He eivät pysty rakastamaan toisia. Ihmisen täytyy ensin olla itse rakkauden kohde, että hän voi rakastaa muita. Tätä viisautta on vaikeaa löytää Raamatusta. Sen tähden on syytä oppia myös jotain nykyaikaisesta psykotieteestä. Itserakkautta voi pitää asenteena, jossa ihmisen kyky rakastamiseen keskittyy lapsekkaalla tavalla häneen itseensä. Suomalaisten minäkuvaa hallitseva ominaisuus on riittämättömyys ja kelpaamattomuus. Uskonnollinen julistuskin on ehkä vahvistanut tällaista käsitystä. Syyllisyyden ja anteeksiannon nostaminen keskeisiksi uskonnon ilmenemismuodoksi ja sovitusopin korostaminen juridisen kysymyksenasettelun muodossa on merkinnyt syyllisyyden ja häpeän sekoittamista. Tämä aihe on noussut Kettusen tutkimustyön merkittävimmäksi kohteeksi. Sen ovat jo monet muutkin hoksanneet, että häpeän julistaminen anteeksi annetuksi ei poista häpeää, vaan vahvistaa sitä. Ihminen ei tule autetuksi, vaan hänen ahdinkonsa lisääntyy.

Kettunen ei oikein tykkää synnintunnustuksen sanamuodosta, jossa sanotaan ”...olen syntymästäni saakka ollut syntinen ihminen…” Se alleviivaa niin voimakkaasti ihmisen perisynnillistä tilaa. Perisyntiä koskevaa käsitystä pitäisi selvittää pastoraalisessa valossa ja pitäisi muistaa, että alussa oli myös perisiunaus. Jumalanpalveluksen rippiä kirjoittaja ei arvostele, vaikka siihenkin varmaan olisi aihetta. Jumalanpalvelusuudistuksessahan otettiin vähän takapakkia, kun kovasti yksityisen ripin muotoa mukailevan yleisen ripin ja nimenomaan synninpäästön osalta palattiin perinteiseen armonvakuutukseen. Vaikka papit ovat muuten suhtautuneet jumalanpalvelusuudistukseen nihkeästi, on synninpäästön suhteen omaksuttu papillista arvovaltaa korostava pönöttävä julistusmuoto. Pelkään pahoin, että itsensä kelpaamattomiksi kokevat seurakuntalaiset ahdistuvat enemmän kuin huojentuvat. Armonvakuutus antaisi kelvottomuuttaan häpeäville enemmän lohdutusta. Kaiken kaikkiaan yksityinen rippikin kaipaisi uudistusta. Moni synninpäästöä pyytävä seurakuntalainen osoittautuu yksityisessä sielunhoidossa seksuaalisuuttaan häpeäväksi ihmiseksi, joka huojentuu aran asian kuuntelemisesta ja selvittämisestä. Hedelmättömän ripittäytymiskierteen voi katkaista keskustelulla. Toki syyllisyydellä ja ripittäytymiselläkin on oma sijansa.

Vaiettuihin asiohin kirkossamme kuuluu yksinelävien seksuaalisuus ja seksuaaliset tarpeet. Kun seksuaalisuudesta puhutaan, puhutaan perheistä ja parisuhteista. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asia on myös häpeään kätketty. Sukupuoli- ja seksuaaliongelmia ei pidä sekoittaa toisiinsa. Pikku hiljaa piispojen kannanotot ovat muuttuneet tutkimusta ja asiasta käytävää keskustelua huomioon ottavammaksi, mutta mihin kirkossa lopulta päädytään ja missä aikataulussa, se jää nähtäväksi. Yksinelävien seksuaalisia tarpeita piispat eivät ole ottaneet huomioon ollenkaan.

Kettunen toivoo, että tästä kirjasta olisi hyötyä kirkon virkaan opiskeleville kuin myös jo virassa oleville, erityisesti rippikoulutyöntekijöille ja kaikille ihmisten parissa työskenteleville. Yhdyn mielelläni kirjoittajan toivomukseen.

 Etusivu    Kirja-arvioinnit