Poikkitieteellistä pohdintaa kelpaamattomuutta kokevalle
Paavo Kettunen: Kelpaanko minä? 1. Haasteina riittämättömyys, itsetunto ja uskonnollinen kelpaaminen. Väyläkirjat 2026. 238 sivua.
Professori Paavo Kettunen on tullut tunnetuksi
häpeää käsittelevistä kirjoistaan. Suositut kirjat on loppuun myyty. Niiden
suosio on siinä, että häpeä on todellinen ja yleinen ongelma. Kirkollisessa
elämässä häpeä on jäänyt syyllisyyden ongelman taakse. Länsimainen kristillinen
perinne on korostanut ihmisen keskeisenä ongelmana Jumala-suhteeseen liittyen
ihmisen syyllisyyttä Jumalan edessä. Vastauksena syyllisyyteen on kristillinen
sovitusoppi. Kettunen ei toki vastusta sovitusoppia yhtä vähän kuin
syyllisyyttäkään, mutta hän kiinnittää huomion siihen, että syyllisyyttä ei pidä
sekoittaa häpeän tunteeseen. Kristillinen vastaus häpeäänkin on ollut
syyllisyyden poisto anteeksiannolla, mihin se on väärä lääke.
Häpeän lisäksi keskeinen ongelma on
kelpaamattomuuden tunne. Aiheen laajuus vaatii kaksiosaista kirjaa, joista tämä
ensimmäinen käsittelee kirjan alaotsikon mukaisesti riittämättömyyttä,
itsetuntoa ja uskonnollista kelpaamattomuutta. Kirjan toinen vuonna 2027
ilmestyväksi suunniteltu kirja käsittelee kelpaamista, joka liittyy
sukupuoliseen ja seksuaaliseen identiteettiin sekä kelpaamiseen sosiaalisessa
mediassa ja digitaalisessa osaamisessa. Kirja ei tarjoa valmiita eikä helppoja
ratkaisuja. On tutkittava, mistä kelpaamattomuuden tunteet nousevat,
tunnistettava tunteet ja käytävä vuoropuheluun niiden kanssa.
Psyykkisenä kokemuksena kelpaavaksi itsensä tunteminen tarkoittaa, että ihminen tuntee olevansa hyväksytty ja arvostettu sellaisena kuin hän on. Se liittyy läheisesti itsetuntoon ja itsearvostukseen ja vaikuttaa olennaisesti hyvinvointiin ja identiteettiin. Kun ihminen kokee kelpaavansa, hänellä on vähemmän tarvetta miellyttää toisia ja syytä pelätä hylätyksi tulemista. Kelpaamattomuus ei ole oma erillinen tunteensa. Laajassa katsannossa se liittyy häpeään ja sen ilmenemismuotoihin. Kelpaamattomuus ja riittämättömyys kuuluvat yhteen, mutta eivät ole synonyymejä. Kelpaamattomuus on syvemmin ihmisen identiteettiin vaikuttava kokemus kuin riittämättömyys. Jälkimmäisen voi korjata tekemisen kautta. Kelpaamattomuudessa on taas kysymys omasta arvosta, joka pitää ansaita. Kelpaamattomuuteen ovat vaikuttaneet varhaiset vuorovaikutussuhteet, lähipiirin ja yhteiskunnan odotukset sekä elämän vastoinkäymiset. Häpeän ymmärtäminen on ensimmäinen askel kohti kelpaamisen kokemusta.
Luterilaisen kirkon jumalanpalveluksen alkupuoli kietoutuu synnintunnustuksen ja synninpäästön ympärille. Kettunen arvelee, että useimmat ihmiset eivät tule jumalanpalvelukseen ajatellen olevansa erityisen syyllisiä. Monia askarruttavat elämässä jaksamiseen, riittämättömyyteen ja kelpaamiseen liittyvät tunnot. Näissä tunnoissa on pohjimmiltaan kysymys häpeästä. Kettunen poistaisi rippi- ja synnintunnustusosion nykyisessä muodossaan. Tilalle tulisi ”pysähtyminen oman elämän ja Jumalan edessä” tai ”valmistautuminen Pyhän kohtaamiseen”. Tällöin ei määriteltäisi etukäteen, mitä asioita ja tunteita ihmisen pitää tuntea ja tunnustaa. Minulle tämän tekstin kirjoittajalle riittäisi jo se, ettei yleisestä synnintunnustuksesta tehtäisi yksityistä rippiä korvaavaksi ripiksi, vaan tyydyttäisiin armonvakuutukseen, jonka muotoilu usein sopii hyvin kelpaamattomuuden tunteesta kärsivälle. Yksityinen rippi sisältää aina keskustelun ripitettävän kanssa, jolloin on mahdollisuus myös kiinittää huomio siihen, onko ripitettävän ongelma syyllisyys ollenkaan vaiko ehkä häpeä, joka ei anteeksiannolla poistu. Jumalanpalveluksessa papeille on tullut taipumus korostaa omaa arvovaltaansa, mitä sanat ”sillä valtuutuksella, jonka Jumala on minulle antanut” ei vähennä. Kelpaamattomuutta kokeva tuntenee julistuksen vieraannuttavaksi ja omat tarpeensa ohittavaksi. Usein tyydytään vain kognitionaaliseen viestiin anteeksiantamuksesta eikä muisteta, että ihmisen mielessä merkitystä on vain emotiaalisella kokemuksella. Jälleen kerran Kettunen luennoi syyllisyyden ja häpeän erosta. Kunpa tämä julistus tavoittaisi papit!
Sitten on syytä muistaa terveen ja epäterveen syyllisyyden välinen ero. Kristillisessä julistuksessa syyllisyydellä tarkoitetaan pääasiassa tervettä syyllisyyttä. Psykoterapiatyötä tekevät ja sielunhoitoa harjoittavat ovat puolestaan kiinnittäneet huomiota epäterveeseen syyllisyyteen. On myös huomattava, että kaikki syyllisyys ei ole lähtökohtaisesti uskonnollista, ei sekään, joka ilmenee uskonnollisin sanakääntein. Syyllisyyden juuret voivat olla psyykkisiä. On siis olemassa (1) tervettä realistista syyllisyyttä, (2) epätervettä tai sairasta syyllisyyttä sekä (3) syyllisyydentunnon puutetta. Vielä on tehtävä ero syntisen ja syyllisen välillä. Syntiseksi itsensä tuntevan ei tarvitse olla koko ajan tuntea olevansa emotionaalisesti syyllinen. Psykiatrian ja psykoterapian kirjoissa syyllisyyttä ei käsitellä. Moraalisesti ei ole merkityksetöntä, miten terapiassa tai sielunhoidossa kohdataan se, että joku on oikeasti tehnyt väärin ja haluaa käsitellä sitä myös moraalisena, eettisenä ja hänelle myös eksistentiaalisena ongelmana. Pastoraalipsykologian perusajatus on, että se ottaa todesta sekä teologian että psykologian. Tarvitaan tieteenhaarojen yhteistyötä, jotta ihminen tulee autetuksi hänen omasta kokemusmaailmastaan käsin. Terapeutilla tulisi olla valmius siirtyä autettavan kielimaailmaan kuin päinvastoin.
Nykyajan ongelma on myös häveliäisyys tai varsinkin sen puute. Seksuaalisuudessa häveliäisyys on tervettä oman reviirin suojelua ja kertoo seksuaalisuuden henkilökohtaisuudesta ja intiimeydestä. Myös lainsäädännöllä on pyritty suojelemaan seksuaalisuuden yksityistä puolta. Häveliäisyys ei ole ensisijaisesti uskonnollisen kasvatuksen tuote, vaan osa ihmisyyttä. Uskonnollisuuteen liittyvä hienotunteisuushäpeä ilmenee kunnioituksena ja ihmetyksenä pyhyyden edessä. Hengellinen häveliäisyys varjelee hiljaista ja arkaa uskoa. Se antaa tilaa ihmisen epävarmuudelle ja kyselylle. Hienotunteisuushäpeän puute ja sen pohjalta toimiminen tulee lähelle ihmisen perussyntiä, halua olla Jumalan kaltainen. Syntiinlankeemuksen asemesta olisikin parempi puhua syntiin nousemisesta. Hienotunteisuuden puuttumista voi ilmentää halu vetää jyrkkää rajaa uskovan ja epäuskoisen välille. Rajalinjaksi voi muodostua tiettyyn hengelliseen liikkeeseen kuuluminen: vain samaan ryhmään kuuluvat pelastuvat. Tällaista toiset ulkopuolelle sulkevaa kirkkokäsitystä on esiintynyt monissa uuspietistisissä ja lestadiolaisissa ryhmissä sekä vapaissa suunnissa. Hienotunteisuuden puute voi johtaa hengelliseen väkivaltaan.
Uskonnollista ja teologista kelpaamattomuutta Kettunen käsittelee laajasti. Herää kysymys, tuottaako uskonnollinen yhteisö kelpaamattomuuden kokemuksia, vai hakeutuuko uskonnollisiin yhteisöihin ihmisiä, jotka kärsivät kelpaamattomuudesta ja heikosta itsetunnosta. Tutkimusten perusteella vastaus molempiin kysymyksiin näyttäisi olevan myönteinen. Sama koskee häpeää: tuottaako uskonto häpeää vai etsiikö häpeävä ihminen apua ja turvaa uskonnosta? Hengellistä kelpaamattomuutta kokeva joutuu helposti tilanteeseen, jossa hän yrittää olla kelpaava ja täyttää uskonnollisen yhteisön vaatimukset. Valitettavasti tuloksena voi olla vain kelpaamattomuuden kokemus ja häpeä. Syviin ongelmiin joudutaan, kun totuuden omistava yhteisö alistaa jäsenensä omien hengellisten vallankäyttäjiensä hallintaan. Hengellistä kelpaamattomuutta aiheuttaa se, että yhteisön taholta ei sallita näkemysten erilaisuutta.
Kirjoittaja päätyy lopuksi seitsenkohtaiseen tiivistelmään edellä opituista asioista. Jumala itse vakuuttaa itsensä kelpaamattomaksi tuntevalle: ”Sinä olet minun poikani/tyttäreni, johon minä olen mieltynyt”.