Nimikulttuurihistoriaa

Marianne Kiskola & Katja Kouvalainen (kuvitus): Tunnetko nimesi. Kiehtova matka nimien maailmaan. Kirjapaja 2022. 141 s.

Mistä olen saanut etunimeni? Entä lempinimeni? Olenko nimeeni tyytyväinen? Onko nimeni niin vaikea, että kuulijalle se pitää toistaa tavaamalla? Onko minulla paljon nimikaimoja?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä käsittelee esiteltävä kirja. Ne ovat myös kysymyksiä, joista olemme omalla kohdallamme kiinnostuneita. Marianne ja Katja raottavat esimerkin vuoksi omien nimiensä alkuperää. Minäkin satun olemaan tietoinen siitä, että nimeni takana on isäni tekemä ehdotus. Isälläni oli Oulussa sota-aikana Ilpo-niminen apupoika, joka oli miellyttävä, reipas ja toimelias. Oli isälläni toki muitakin nimivaihtoehtoja ja taisi ehkä olla äidillänikin, mutta isän ehdotus meni läpi. Tiedän että nimeni on melko harvinainen. Väestötietoviraston nimipalvelun mukaan minulla on 5853 nimikaimaa vuosien 1900-2022 aikavälillä. Gaussin käyrän huippu on suurten ikäluokkien kohdalla 1940-1959. Lempinimeni on Ipo, mutta sen käyttö rajoittui enimmäkseen lapsuus- ja nuoruusvuosiini. Koululuokassani ei koskaan ollut nimikaimaani. Minulla ei ole naispuolista nimikaimaa. Nimeäni ei tarvitse toistaa suomalaiselle kuulijalle. Nämä omat nimitietoni kerron itse. Kirjan kirjoittajat eivät mainitse kertaakaan minun nimeäni. Eivät he kyllä mainitse monta muutakaan nimeä. Tämä kirja ei ole siis nimipäiväsanasto, jossa kaikki suomenkieliset nimet käytäisiin läpi. Tässä vedetään vain esimerkin omaisia suuntaviivoja nimimaailmaan.

Kirjan kirjoittaja kertoo suomalaisesta nimenantohistoriasta. Hän mainitsee, että vielä hänen aikanaan pappi on antanut jollekulle nimen. Entisaikaan se on voinut olla yleisempikin käytäntö. Minä en ole pappisvirassani antanut omia lapsiani lukuun ottamatta kenellekään nimeä enkä omillenikaan ilman vaimoni suostumusta. En myöskään tiedä koskaan antaneeni virheellistä nimeä niin kuin kirjoittaja kertoo tapahtuneen. Lapsen tulee kuitenkin minun ymmärtääkseni aina saada sen nimen, jonka vanhemmat ovat ilmoittaneet. Virhehän – jos sellaista papin lausumana sattuisi - nykyään korjaantuu jo sillä, että vanhemmat itse täyttävät nimi-ilmoituksen, jossa he ilmoittavat lapsensa nimen sen kirjoitusasua myöten. Jos pappi sanoo väärän nimen, niin väestörekisteriin kirjautuu se nimi, jonka vanhemmat ovat kaavakkeessa allekirjoittaneet. Se täytyy myöntää, että kun joskus 70-luvulla oli kastettavana yhtaikaa seitsemänkin lasta, oli aikamoinen työ pitää käsikirjan välissä oleva nimilista samassa järjestyksessä kuin mitä lapset olivat kastajansa edessä puolikaaressa.

Nimillä on merkitys, sanotaan. Minä olen vierasmaalaisille usein sanonut, ettei meidän nimillämme ole välttämättä merkitystä No, se johtuu ehkä siitä, että suomenkielisten nimien etymologiset juuret ovat muissa kielissä, joista ne ovat periytyneet meille. Alkuperäisissä kielissä, kuten heprean- ja kreikan -kielisissä nimissä on merkitys. Monet käyttämämme nimet ovat suomalaistuneet niin, ettemme aina tiedosta niiden olevan alkuperältään raamatullisia tai ehkä ”pakanallisia” nimiä. Nimet muodostavat usein nimiperheen, jossa vaikkapa heprealaista alkuperää olevalla nimellä on monta suomalaista varianttia. Osa varianteista on ehkä kulkeutunut eurooppalaisen kielimankelin kautta. Kun radio ilmoittaa aamulla päivän nimipäiväsankarit, heitä mainitaan useita. Nimen alkuperää ajatellen nimet ovat usein samaa alkujuurta. Pappina olen joskus etukäteen pidetyssä ns. kastekeskustelussa yrittänyt hyväntahtoisesti huomauttaa, ettei lapselle olisi järkevää antaa kahta samaa alkujuurta olevaa nimeä, kuten Hanna ja Johanna. Nämä nimet kyllä rimmaavat hyvin ja Johanna seuraa Hannaa sujuvasti ns. viskurilain mukaan.

Ortodoksinen nimikäytäntö on merkittävästi erilainen kuin evankelisluterilainen. Kun radiossa luetellaan ortodoksiset nimet, ne eivät välttämättä kuulu samaan nimiperheeseen. Ortodoksisessa nimikulttuurissa lapsi kastetaan taivaallisen ”pyhänsä” nimikaimaksi, joka tulee olemaan siis lapsen taivaallinen esirukoilija tai häneltä voimaa ja arvovaltaa nauttiva henkilö. Länsimainen nimikäytäntökin perustuu pyhimyskalenteriin, joka on kehittynyt pyhimysten kuolinpäivän mukaan. Se oli heidän taivaallinen syntymäpäivänsä. Nimipäiväkalenteri onkin siis alun perin ”syntymäpäiväkalenteri”. Roomalaiskatolisessa kirkossa juhlitaan syntymäpäiviä, luterilaisessa perinteessä myös nimipäiviä. Pyhimyskultti on meidän perinteessämme hävinnyt koko kristillisestä tapakulttuurista. Nimipäiväkalenteri on jonkinlainen jäänne katoliselta ajalta. Nykyisessä nimipäiväkalenterissamme on paljon uusia nimiä, jotka eivät pohjaudu kristilliseen perinteeseen. Ne pohjautuvat vaikkapa televisiosarjoihin tai kirjallisuuteen tai ne ovat ”puhtaita” uusionimiä, inhimillisen mielikuvituksen luomuksia. Suomalaisen kansallisuusaatteen mukana kehittyi kalevalainen nimiperinne. Minunkin nimeni on tiettävästi kalevalaista alkuperää.

Maassamme toimitaan hyvin tarkkaan nimilain mukaan. Joissakin maissa ei ole nimilakia ollenkaan tai se on väljä. Perinteisesti meillä nimet ovat sukupuolittuneita joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, mutta laki sanoo, ettei miehelle saa antaa naisen nimeä eikä naiselle miehen nimeä. Kun nyt sukupuolirajat halutaan poista, mene ja tiedä, miten nimilaki jatkossa kehittyy.

Kirjoittaja on tutkinut nimiä perusteellisesti ja monelta kantilta. Leipätekstin oheen sijoitetuissa nimilaatikoissa on koottua tietoa muun muassa heprealaista, kreikkalaista ja latinalaista alkujuurta olevista nimistä kuten myös kotoperäisistä eli lähinnä kalevalaisista nimistä. On myös luettelo skandinaavista alkuperää olevista nimistä, jotka lienevät yleisimpiä ruotsinkielisen vähemmistömme keskuudessa. Sitten on luettelo koirien nimistä. Kun koirista on tullut lemmikkejämme, niin niistä on tullut suoranaisesti perheenjäseniä ja nimet ovat ihmisnimiä. Sitten on listoja suosituimmista nimistä eri aikoina. Merkille pantavaa on, että vanhat nimet tulevat aika ajoin uudelleen muotiin, jos ei ensimmäisenä nimenä, niin sitten toisena. Ihan mielenkiintoisia ovat listat Disney-prinsessoista ja kirjailijoiden luomista henkilönimistä. Edelliset heijastavat nykyajan virtuaalitodellisuutta, jälkimmäiset kirjailijoiden jättämiä historiallisia vaikutteita.

Tämä kirja käsittelee lähinnä vain etunimiä. Sukunimet ovatkin jo toisen tarinaan kuuluvia, eivät kuitenkaan niin henkilökohtaisia kuin etunimiä. Nykyään vastataan puhelimeenkin etuimellä. Se tietenkin johtuu siitä, että jokaisella on oma puhelin. Ennen oli vain yksi puhelin tuvan nurkassa. Silloin puhelu saattoi tulla kenelle tahansa saman talouden asukkaalle. Piti siis vastata sukunimellä tai talon nimellä. Nimiaihe ei vielä tyhjenny tämän kirjan käsittelemiin aiheisiin. Minulla on paljon käyttöä Pentti Lempiäisen julkaisemalla Nimipäiväsanat -kirjalla. Siinä kerrotaan kaikkien kalenterissa olevien nimien taustat ja juuret.

Esiteltävänä olevan kirjan kuvittaja aloittaa jokaisen luvun aiheeseen liittyvällä kuvakollaasilla. Täten kirjakin on pelkän proosatekstin sijasta pieni taideteos.

Etusivu    Kirja-arvioinnit