Tekstiilitaide kirkon palveluksessa
Veijo Koivula: Neula siveltimenä. Helena Vaarin kirkkotekstiilit. Väyläkirjat 2023. 219 s.
Erään rovastin lausunto vielä 1970-luvulta kertoo siitä, mitä käyttöä oli vanhalle messukasukalle: ”Kun kirkossa on kylmä, niin silloin puen päälleni kasukan.” Jonkun toisen vastine taas oli: ”Kuumalla ilmalla kasukkaa ei voi pitää, kun pelkässä albassakin tulee hiki.”
Liturgisten asujen käyttö ei nuoruudessani ollut tapana. Pappi pukeutui tunnettuun pitkähelmaiseen mustaan takkiinsa kauluksenaan liperit. Tätä asua hän käytti virallisena pukunaan ja myös jumalanpalveluksissa sekä kirkollisissa toimituksissa. 1970-luvulla liturgisen uudistuksen seurauksena alban käyttö jumalanpalvelusasuna yleistyi. Alba on jokaisen kristityn jumalanpalvelusasu, alkuperältään siis kastepuku. Morsiankin pukeutuu häissä valkoiseen pukuun. Sulhasen alban käyttö olisi ihan hyvin mahdollista kirkollisissa vihkimisissä. Pappi pukee alban päälle stolan, pitkän liinan, joka kiertyy niskan ympäri ja laskeutuu eteen alas kahtena haarana. Liinan voi laittaa myös alhaalla ristiin. Vyö pitää stolan paikallaan. Myös diakoniaviranhaltija pukeutuu albaan ja stolaan, joka laskeutuu vasemmalta olkapäältä alas oikealle kupeelle ristiin.
O
ma lukunsa on sitten piispa, jonka jumalanpalvelusasuun kuuluu piispankaapu ja
päähine, hiippa eli mitra. Hiipan takaosasta roikkuu kaksi nauhaa,
jotka kuvaavat Vanhaa ja Uutta testamenttia. Piispallakin on stola, joka
laskeutuu suorana eteen. Etupuolella stolaa yhdistää koristeltu kilpi ja
selkäpuolella toinen kilpi, clipeus.
Esiteltävän kirjan kannalta on olennaista, että jumalanpalvelusasuun liittyy paljon värein koristeltua symboliikkaa. Kirkollisten tekstiilien eli paramenttien suunnitteluun ja työstämiseen tarvitaan siis ammattitaitoisia koristeompelijoita. Tarvitaan myös ja ennen kaikkea taiteilija, joka on perehtynyt kankaiden käsittelyyn. Kirkollisia tekstiilikoristeita suunnittelevan on perehdyttävä kirkolliseen symboliikkaan ja sopeutettava se paikallisiin perinteisiin ja kulttuuriympäristöön. Luonto on merkittävä taiteellisen inspiraation lähde, ja kun luonto ymmärretään Luojan kädenjälkenä, niin silloin on luontevaa soveltaa sitä kristilliseen kuvastoon.
Helena Vaari on tekstiilitaiteilija ja muotoilija, joka on erikoistunut taide- ja kirkkotekstiileihin. Hän on valmistanut niitä lähes 400 kappaletta. Hän valmistui tekstiilisuunnittelijaksi vuonna 1987 Kuopion koti- ja taideteollisuusoppilaitoksesta. Opinnäytetyönsä hän teki tekstiilisuunnittelun osastolla kotiseurakuntansa Hollolan kirkkotekstiileistä. Hollolan keskiaikaista kirkkoa voi pitää hyvin vaativana kotikenttänä paramenttien suunnittelua ajatellen, onhan kyseessä yksi Hämeen vanhimmista ja arvokkaimmista kirkoista ja kulttuurimiljöistä. Kirkossa on monia keskeisiä kohteita, joita on perinteisesti koristeltu tekstiileillä. Näitä ovat alttarin edessä oleva antependium, saarnatuolin ja lukupulpetin kirjaliina sekä ehtoolliskalustoon liittyvät paramentit. Ehtoollismaljaa peittää kalkkiliinaksi kutsuttu kangaspeite. Ehtoolliskalusto, siis leipärasia ja -vati sekä malja (”kalkki”, latinaksi calix) asetetaan korporaaliksi nimetylle liinalle, joka symboloi Kristuksen käärinliinaa. Korporaalia säilytetään bursaksi nimitetyssä kotelossa. Bursa on kuin Kristuksen hauta. Sen vanha symbolinen merkitys on Vanhassa testamentissa kuvattu ilmestysmaja. Bursa ja korporaali eivät ole yleisesti käytössä.
Kirkkotekstiileissä vuorottelevat kirkkovuoden ajankohdan mukaiset värit. Valkoinen on juhlan, ilon ja valon väri, joka liittyy erityisesti jouluun ja pääsiäiseen. Violetti on paastonajan väri. Kuuden viikon mittainen suuri paasto edeltää pääsiäistä ja pieni, neljän viikon mittainen joulua. Joissakin seurakunnissa on joulupaaston aikana käytössä sininen väri, joka viittaa erityisesti Neitsyt Mariaan. Vihreä on elämän toivon, kasvun, kylvön ja korjuun väri. Vihreä on juhlattoman ajan väri. Sellaista aikaa on helluntain jälkeen alkava puoli vuotta kestävä jakso, jolloin julistus keskittyy Vapahtajamme opetusten tuntemiseen. Punainen on Pyhän Hengen ja Kristuksesta todistamisen, siis apostolien päivän ja marttyyrien muistopäivien, väri. Mustaa väriä käytetään vain pitkäperjantaina ja hiljaisena lauantaina. Se on kuoleman ja surun väri. Aikaisemmin sitä käytettiin hautajaisissa, mutta nykyään hautajaisissa käytetään ylösnousemuksen väriä, valkoista. Mitään väriä ei kuitenkaan käytetä pelkistettynä. Suruun voi sekoittua iloa ja lohdutusta ja toivoa. Ilokaan ei ole aina rikkumaton. Jokaiseen väriin voi olla sekoitettuna toisia vivahteita. Kirkollisessa paramentissa voidaan käyttää saman tekstiilin kääntöpuolella toista väriä. Yhteen paramenttiin sisältyy siis kaksi pääväriä. Ompelijalta se vaatii oman taitonsa.
Kirjassa on esitelty Helena Vaarin suunnittelemat kirkkotekstiilit 14 kirkossa, 4 siunauskappelissa, yhdessä vainajien hyvästijättöhuoneessa ja keskussairaalan sielunhoidollisessa tilassa, yhdessä seurakuntasalissa ja kappelissa. Lisäksi esitellään kaksi kastetaulua, joita on viime vuosikymmeninä sijoitettu useisiin kirkkoihin. Niihin liitetään viikoittain uusien kasteessa seurakuntaan liittyneiden nimet. Piispojen liturgisesta vaatetuksesta esitellään Helsingin, Kuopion, Mikkelin, Tampereen ja Namibian itäisen hiippakunnan piispan asut, Oulun hiippakunnan piispan stola sekä kirkollisia tarvikkeita myyvän Sacrumin Ego sum -stolasarja.
Kirkollinen vaatetus ei käsitä pelkästään tekstiilejä. Lisäkoristeina käytetään korukiviä. joita ommellaan kiinni paramentteihin. Kivet säihkyvät kuin timantit. Korukivet liittyvät paikkakunnalla tavattaviin esiintymiin.
Kaiken tämän jälkeen on pakko sanoa, että pappien liturgiset eivät tähtää koreilemiseen yhtä vähän kuin muutkaan paramentit. Jo pelkällä asulla on hengellinen sanoma. Valkoinen puku on Raamatun sanojen mukaan pukeutumista Kristukseen. Kristus vanhurskautta syntisen eli tekee hänet Jumalalle kelpaavaksi. Luther kutsuu autuaaksi vaihtokaupaksi sitä, kun syntinen antaa syntinsä Jeesukselle ja tämä ottaa kantaakseen ihmisen synnit lahjoittaen hänelle oman vanhurskautensa. Kirkkotekstiilit väreineen ja symboleineen ovat osa kirkon julistusta. Ne vaativat kuitenkin symbolien lukutaitoa. Kunkin julistajan tulisi olla perillä oman kirkkonsa symboliikasta ja hyödyntää sitä julistuksessaan. Näin paramenttien merkitys aukeaisi myös seurakuntalaisille.
Minua lähimmäksi osuvat Lappeen kirkon ja Lepolan kappelin uudet tekstiilit. Lappeen seurakunnan historiasta juontaa juurensa 600 vuotta vanha ns. Kauskilan risti, koriste, joka on kirjailtu valkoiseen stolaan. Messukasukan takaosassa on ympäristössä esiintyvistä kauniista luonnonkasveista kuvioitu karjalanruusuja ja maariankämmekkä. Kirjaliinassa on valkoinen lilja kolmessa eri kasvun vaiheessa. Taiteessa lilja on Neitsyt Marian, puhtauden ja viattomuuden symbolina. Kirkko on pyhitetty Marialle, mikä ilmaisu ei valitettavasti tee eroa Vapahtajan äidin ja kirkon rakentamisaikaan vaikuttaneen suuriruhtinattaren, Maria (Fjodorovnan) välillä. Punaisen messukasukan taakse on kirjailtu kangasvuokko, joka on Etelä-Karjalan maakuntakukka. Valkoisessa antependiumissa on Saimaan järvimaisemaan sijoittuva savolaismallinen puuvene, jonka nimi on Taivaan Isä. Kokassa on Pyhää Henkeä kuvaava kyyhkynen vihreä oksa nokassaan. Peräsimeen on kirjottu Kristus. Veneeseen lastattu vilja kuvastaa elämää ja kasvua, joka viittaa Lappeen perinteiseen elinkeinoon, maanviljelykseen. Ekumeeninen symboli viestittää myös sitä, että olemme kaikki samassa veneessä. Kirjaliinaan on kirjottu lehmuksen oksa, jonka lehdet ovat sydämen muotoiset ja kukat loistavat kuin tähdet. Ollaanhan ”Lehmusten kaupungissa”. Lappeen kirkon kastepuuna on rautatieomenapuu eli riippaomenapuu. Viiniköynnös voi symboloida Israelissa Jeesusta, mutta meille tutumpi näky on omenapuu, joka tarvitsee hoitoa ja oksat yhteyttä runkoon ihan kuin viiniköynnöksessä.
Kirjan runsas kuvitus auttaa niitä, jotka tyytyvät lähinnä kirjan selailuun.