Uskoa voi yrittää ymmärtää
Kari Kuula: Taivaan sylissä.
Pieniä puheita uskosta. Kirjapaja 2021. 108 s.
TT Kari Kuula on viime vuosina tullut tunnetuksi uskon
kysymysten avaajana tavalliselle tallaajalle. Omaa oppineisuuttaan ei voi enää
tuoda esille, mutta ei siitä kyllä haittaakaan ole, että oikeasti ymmärtää ja
tietää, mistä puhuu. Käytettävän kielen tulee olla tavalliselle lukijalle
ymmärrettävää kansankieltä ja lukijan mielenkiinnon herättämiseksi on syytä olla
myös hieman humoristinen eikä niin kuin se entinen tohtori, jolla oli ”syvä
kaivo, mutta heikko ammennusastia”.
Aika hauskasti ja omaperäisesti , mutta siis erinomaisen
kansantajuisesti Kuula selvittää mm. Jumalan kolmiyhteisyyttä. Jumala on kuin
lumilapio, jossa on kolme osaa. On ensiksikin se kahva. Sitten tulee
kahvaan liittyvä pitkä varsi, lopuksi kauha, jolla lunta työnnetään. Kahva kuvaa
Isä Jumalaa. Jumalan liike alkaa hänestä. Isä on ikään kuin jumaluuden alku.
Kahvan voima välittyy kauhaan vartta pitkin. Varsi on siis välittäjä, kanava tai
välikappale. Se kuvaa Jumalan Poikaa. Isä tekee kaiken Pojan kautta. Kauha kuvaa
Pyhää Henkeä. Pyhä Henki on kuin Jumalan iho, kontaktipinta ja kosketus.
Isä ja Poika toimivat yhdessä. Isä toimii Pojan kautta Pyhän Hengen
vaikutuksella.
On toki ymmärrettävää, että vertauskuvat jäävät aina vähän
vajavaisiksi, mutta ilman niitä olisi vielä vaikeampi ymmärtää selvitettävää
asiaa. Kuula on tieteellisen tinkimätön perusteluissaan. Ehkä siinä tulee esille
hänen akateeminen koulutustaustansa. Jos jostain asiasta jää oletetulle
kuulijalle tai lukijalle joku epäilys, Kuula ottaa sen huomioon ja tekee
tarvittavan ekskursion. Ihan kaikkea hän ei väitä selittävänsä. Jumaluudessa ja
uskonopissa on niin paljon mysteeriä, että kenenkään on turha luulla uskon
olevan järjellisesti selitettävissä. Mutta tarvitaan pään uskoa eli tietoa ja
sydämen uskoa eli asian omaksumista ja sisäistämistä. Lisäksi tarvitaan vielä
kädet, joilla toimitaan. Usko panee liikkeelle ja toimimaan. Viimeksi mainitusta
asiasta Kuula nostaa esiin ristinmerkin tekemisen. Sehän on jäänyt
reformaatiossa taka-alalle. Se on mielletty ehkä muotomenoksi, mutta Kuula
ymmärtää asian toisin. Kun sanat usein loppuvat, niin ristinmerkki on aina
elämän antamista Jumalan haltuun. Siinä on oleellisin osa rukouksesta. Kun
Jumala joka tapauksessa tietää tarpeemme ennen kuin me olemme niitä ehtineet
sanoiksi muokata, niin sanoja ei aina tarvita. Sitä paisti muotomenosta puheen
ollen, eivätkä sanatkin voi kärsiä inflaation ja muodostua muotomenoiksi?
Ihmisen käsissä koko uskonelämä menee aina harhaan. Ristinmerkki on hyvä rukous.
Nykyisessä uskonnosta tyhjennetyssä ympäristössä ristinmerkki voi olla ihan
tarpeellinen uskon todistus, varsinkin kun sen tekeminen voi vaatia rohkeutta.
Usko ja uskallus ovat muuten samaa sanajuurta.
Voi sanoa, että Kuulan kirjoittama katekismus on hyvän
kokoinen nykyaikainen uskonoppi, joka käy sekä teini-ikäiselle
rippikoululaiselle kuin myös aikuiselle, jolle asiat ovat jääneet epäselväksi
tai joka haluaa peräti liittyä kirkkoon ja tarvitsee opetuspaketin. Kristinopin
oppikirjaksi tämä teos lienee riittävän oikeaoppinen. Kaikki opinkohdat
tunnustetaan oikeiksi ja tosiksi. Kristinusko ei ole satuilua, mutta muutamat
kohdat menevät toki "yli hilseen”. Tieteellisin keinoin ei kaikkia vaikeita
asioita voi todistaa vedenpitävästi. Kuula näyttää uskovan Jeesuksen neitseestä
syntymiseenkin, mutta tärkeintä on tietysti uskoa, että Jumala herätti Jeesuksen
kuolleista, millä perusteella meilläkin on kuolleista heräämisen ja taivaaseen
pääsyn toivo.
Tekisi mieli verrata Kuulan teosta Jaakko Heinimäen
Kafekismukseen (Kirjapaja 2011). Molemmat teokset ovat pieniä, helppolukuisia ja
nykyajan ihmisen tavoittamiseen tarkoitettuja uskonoppeja, jotka kummatkaan
eivät kilpaile kirkon virallisen Katekismuksen kanssa, mutta ajavat samaa asiaa.
Sanoisin kyllä, että Heinimäki on vähän kriittisempi ja ehkä hieman virallista
oppia kyseenalaistavampi. Molempi parempi. Uskon polun ohjaamiseen on hyvä olla
erilaisia näkökulmia.