Narsistisen kulttuurin oravanpyörässä

Johannes Lahtela: Yksinäisen miehen poika. Tammi 2024. 237 s.

Puolittain fiktiivinen elämäkerta kertoo totuuden ihmisen pyrkimyksestä löytää syy siihen, miksi hän aina retkahtaa alkoholiin ja uusiin naisiin. Alkoholin osalta hän kyllä päätyy pitkään raittiuteen, mutta alkoholismi on sairaus, joka vaikuttaa vielä senkin jälkeen, kun on lopettanut dokaamisen. Näyttelijä, kirjailija ja ortodoksisen kirkon pappeudesta eronnut Johannes Lahtela ei tyydy selvittämään omaa traagista elämänkulkuaan vain ymmärtääkseen itseään, vaan kertoakseen lähiomaisilleen, mikä häntä riivaa. Rehelliseen itsetutkisteluun hän saa apua myös psykoterapeuteilta, joiden pakeille hän aina hakeutuu retkahdustensa jälkeen. On selvää, ettei kaikki ole lähtöisin päähenkilöstä itsestään, vaan tämä on ylisukupolvista kohelluksen kulttuuria. Isät ovat olleet kuuluisia näyttelijöitä ja kirjailijoita, isoisä jopa kansanedustaja. Menestyksellä on kuitenkin usein kääntöpuolensa. Niin nytkin: menestys merkitsee perheen laiminlyömistä. Itsemurha näyttäytyy suvussa ainoana selviytymiskeinona elämän ajautumisessa umpikujaan. Johannes yrittää nyt selvittää läheisilleen, miksi hän on ollut huono isä ja kelvoton aviopuoliso. Rehellisen itsetutkistelun tarkoituksena on kertoa läheisille, että tämä tuhoon johtava elämän kierre on tässä suvussa katkaistava. Kaikkien on syytä ymmärtää, ettei heidän tarvitse syyllistää itseään addiktioihin sortuneiden suvun jäsenten virheistä. On syytä ymmärtää, mistä tämä vääriin elämäntapoihin johtanut käyttäytyminen johtuu.

Johannes Lahtela tunnustaa olevansa narsisti, menestyksestä huumaantunut ihminen, joka kuitenkin kärsii että tuntee itsensä mitättömäksi ja kelvottomaksi. Alkoholin jälkeen mies addiktoitui perheen perustamisen jälkeen suuruudenhulluuteen. Piti olla suuri menestyvä taiteilija ja yrittäjä sekä täydellinen perheenisä. Kaikki tämä osoittautui hyväksynnän etsimiseksi toisten silmissä. Mikään julkinen esiintyminen ei parantanut suhdetta omaan itseen. Valtakunnan kulttuurieliitin kohtaaminen ei ole auttanut oman elämän löytämiseen. Lahtela toteaa olevansa aikansa narsistisen kulttuurin tuote. Kapitalistinen kasvun ja huomion tavoittelu on tullut niin taiteeseen kuin yliopistoihinkin. Kulttuuriset arvomme kasvattavat enenevässä määrin egoistisia tunnenarkomaaneja. ”Jossain vaiheessa kadotin itseni, jos koskaan olin sitä löytänytkään”, toteaa kirjoittaja lakonisesti.

Avioliitolle ja perheelle sairaalloinen minäkeskeisyys oli myrkkyä. Elämä ajautui sekasotkuun ja umpisolmuun. Olikohan ortodoksinen pappeuskin eräänlainen yritys päteä, päästä viimein Isäksi oikein suurella kirjaimella? Samalla se oli varmaan myös pyrkimystä löytää uskosta elämän voimavara, jolla pystyy hallitsemaan omaa käyttäytymistään. Hullaantuminen naiseen voi monelle terveelle itsetunnolle olla hallittavissa oleva kokemus, mutta Johannekselta menivät jalat alta. Entinen alkoholisti ei pystynyt hallitsemaan tunteitaan eikä pitämään itseään kurissa. Mies valitsi perheen rikkoutumisen ja pappisvirasta luopumisen uuden naissuhteen takia. Kaikki tapahtui nopeasti ja peruuttamattomasti. Ikävän maun jätti tapauksen käsittely ortodoksisen kirkon johtajan ja päättävien tahojen tavassa käsitellä asia. Yksityiselämään kuuluva asia joutui henkilökohtaisen tietosuojan edellyttämän salaisuuden sijasta asian julki tuomiseen. Ihminen, joka oli tehnyt henkilökohtaisen kääntymyksen ortodoksiseen uskoon, joutui pettymään kirkkoonsa.

Jo aiemmin itsemurhaa yrittäneellä Johanneksella oli usein mielessä päätyä samaan ratkaisuun kuin oma isänsä. Vielä kerran tämä aie tuli esille, mutta nyt itsemurhan esti ymmärrys, että jos itsemurha voi olla ratkaisu omaan umpikujaan, niin läheisille ihmisille se antaa väärän mallin siitä, kuinka umpikujasta löydetään ulospääsy. Se voisi olla myös läheisten syyllistämistä. Väärät toimintamallit olivat jo lapsuudesta tuttuja. Nyt niille oli aika panna stoppi. ”Voisinpa välttää aiemmat virheet. Helvetti, niinhän minä voinkin.” Ei tähän risaisuuden kohtaamiseen kuole. Näkyväksi tekemällä pääsee yhteyteen, ja itsesääli vaimenee.

”Me isättömät pojat emme koskaan tule parantumaan sisäisitä haavoistamme. Isältä peritty angsti on elinikäinen vankila.” Isän elämän selvittäminen oli avain sen trauman löytämiseen, joka oli periytynyt pojalle. Sitä paitsi trauma oli ylisukupolvinen. Isoisän kokema sota ja sen aiheuttama pojan joutuminen sotalapseksi Ruotsiin olivat vaikuttavia syitä lapsenlapsen kokemuksiin. Isän kirjoittama kirja Yksinäinen mies sai jatkoa Yksinäisen miehen pojan tarinassa.

Kirja oli ehdolla myös Suomen kristilliseksi kirjaksi kuluvana vuonna. Vaikkei kirja voittajaksi selvinnytkään, oli jo finaaliin pääsy osoitus siitä, että tässä on painavaa sanottavaa.

 Etusivu    Kirja-arvioinnit