Henkinen, mutta ei uskonnollinen? 

Uushenkisyys. Toimittaneet Tiina Mahlamäki ja Minna Opas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2022. 471 s. 

Viime vuosisadalla uskottiin maallistumisen voittokulkuun, minkä seurauksena uskonnollisuuden suosio hiipuisi länsimaissa ja kuivuisi olemattomiin. Mutta toisin on käynyt: Uskonto on noussut suosioon uusissa muodoissa, kuten yksityistymisen, kokemuksellisuuden ja yhteisöllisyyden muodoissa. Uusi uskonnollisuus ei kuitenkaan halua identifioitua uskonnollisuudeksi, vaan henkisyydeksi. Esiteltävän kirjan nimi uushenkisyys kertoo siis halusta erottautua perinteisestä uskon harjoituksesta ja opinkappaleisiin perustuvasta laitostuneesta uskonnollisuudesta. Kirja sisältää 15 artikkelia, jotka ovat yhden tai kahden tutkijan uskontotieteellisiä analyyseja erilaisista uushenkisyyden muodoista, joita tavataan 2000-luvun Suomesta. Kirjan artikkelit pohjautuvat Åbo Akademista johdettuun kansainväliseen kärkihankeprojektiin Young Adults and Religion in a Global Perspective (YARG), kuten myös sitä edeltävään Post-Secular Culture and a Changing Religious Landscape (PCCR) nimiseen tutkimushankkeeseen.  
 
Uushenkisyyden juuria voidaan etsiä historiasta, erityisesti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa muotoutuneista esoteerisista liikkeistä ja virtauksista, kuten spiritualismista, teosofiasta, psyykkisestä tutkimuksesta ja antroposofiasta sekä 1900-luvun jälkipuoliskon new age -henkisyydestä. Esoteerisuus on määritelty yhtäältä hylätyksi tiedoksi, jonka niin kristillinen kirkko kuin tieteellinen tutkimus ovat jättäneet ulkopuolelleen. Toisaalta se on määritelty puheeksi tai tekstiksi korkeammasta viisaudesta tai henkisestä tiedosta ja keinoista sen saavuttamiseen. Esoteerisuuta ja uushenkisyyttä voidaan tarkastella myös kolmen eurooppalaisen kulttuuriperinnön keskeisen osa-alueen, uskon, järjen ja gnosiksen, välisen rajanvedon ja neuvottelun kenttänä. Erityisesti kristillinen kirkko on toiminut uskon alueella ja kreikkalaisesta filosofiasta alkunsa saanut rationaalinen ajattelu ja valistuksen myötä kehittynyt empiirinen tutkimus, ja sen jälkeen institutionalisoitunut tieteen maailma puolestaan järjen kenttänä. Niiden välimaastossa ja suhteessa niihin on toiminut aina gnosiksen kenttä, jossa on painotettu sisäistä kokemusta – koskipa kokemus sitten omaa itseä tai jumalaa.  

Erityisen merkittäväksi (sisäisen) kokemuksen käsite muotoutui, kun esoteerisuus kaupallistui ja popularisoitui toisen maailmansodan jälkeisen populaarikulttuurin myötä new age -henkisyydeksi ja siitä edelleen nykypäivän uushenkisyydeksi, joka elää paitsi yksittäisinä pieninä liikkeinä ja toimijoina myös populaarikulttuurin monenlaisissa muodoissa. Uushenkisyys, esoteerisuus ja new age ovat haasteellisia määritellä. Niihin kytkeytyviä teemoja voi tarkastella kansanomaisena uskonnollisuutena, sillä ilmiö rakentuu usein poleemisessa suhteessa institutionaaliseen uskonnollisuuteen. Kansanomainen eli vernakulaari uskonnollisuus viittaakin useimmiten omaehtoiseen, instituutioiden ulkopuolella tapahtuvaan arkipäiväiseen elettyyn ja koettuun henkisyyteen ja kulttuuriin. Kansanomaisen tai vernakulaarin henkisyyden lisäksi tutkimuksissa on käytetty myös eletyn uskonnon ja arjen uskonnon käsitteitä, joiden avulla on tarkasteltu uskonnon ja henkisyyden ilmenemistä ja roolia ihmisten jokapäiväisessä elämässä. 

 
 

Uushenkisyyttä ilmiönä ei voida aina eikä itsestään selvästi tavoittaa uskonnontutkijoiden perinteisillä käsitteillä. Se pakenee tieteenalan konventionaalisia selitysmalleja. Uushenkisyys saa koko ajan uusia ilmenemismuotoja. Kontekstuaalisten tekijöiden runsaus, henkilökohtaiset valinnat, kulttuuriperintö ja ympäristö, tunteet, yhteiskunnalliset rakenteet ja monet muut tekijät muovaavat sitä, millä tavoin yksittäinen ihminen identifioituu, ajattelee, puhuu sekä hyödyntää uskontoa. Ruumiillisuus ja aistillisuus ovat ulottuvuuksia, jotka nousevat selkeästi esille teoksen eri luvuissa. Uushenkiset käytännöt kantavat vahvaa ruumiillisuuden leimaa, jossa ei ole mukana pelkästään ajatusten tai älyn voima, vaan myös keho ja inhimilliset aistit kaikessa rikkaudessaan. Ruumis sitoutuu harjoituksiin ja käytäntöihin, joiden tarkoituksena on lisätä terveyttä ja hyvinvointia tai vaihtoehtoisesti mielenrauhaa tai näkemyksiä korkeimmista asioista ja piilotetuista, esoteerisista ulottuvuuksista. Esimerkiksi mantrojen laulaminen ankkuroi rukouksen konkreettisesti ruumiin äänen ja hengityksen avulla. Myös materiaalisuudella on tärkeä rooli näissä analyyseissä: uushenkisten harjoitusten osana käytettävät konkreettiset esineet ovat tärkeitä lähteitä ja välineitä henkisille kokemuksille sinänsä. Taide nousee selvästi esiin uushenkisyyden lähteenä. 

Vaikka uushenkiset käytännöt tuovat mukanaan positiivisia tunteita ja kokemuksia henkilökohtaiseen elämään, voi kiinnostus enkeleihin, parantamiseen, horoskooppeihin tai mytologioihin muuttua ongelmallisiksi sosiaalisessa elämässä. Jos läheiset ihmiset perheessä tai työpaikalla eivät jaa sympaattista asennetta uushenkisyyteen, voi avoin sitoutuminen aiheuttaa jännitteitä ja konflikteja. Kristillisissä piireissä uushenkisyys voi myös aiheuttaa ilmiöiden jyrkkää torjuntaa, mikä ilmenee uskonharjoituksen demonisoimisena. 

Omia artikkeleitaan löytyy enkeliuskosta, taiteesta ja kirjallisuudesta sekä populaarikulttuurista, ortodoksisuuden viehätyksestä, naisista toimijoina uushenkisyyden kentällä, huumorista ja parodiasta osana uushenkisyyttä, vaihtoehtoisista ja täydentävistä hoitomuodoista, äänimaljoista sekä reikiparantamisesta. Taiteen puolella esitellään esimerkkitapauksina kuvanveistäjä Sigrid af Forselles (1860-1935) sekä lääkäri ja kirjailija Rauni-Leena Luukanen (1939-2015), jotka hyödynsivät kanavointiin liittyviä keinoja taiteellisessa ja kirjallisessa toiminnassaan. Taiteilija oli myös Aleksanteri Ahola-Valo (1900-1997), joka ei ollut vain esoteerisen tiedon etsijä vaan jo löytämänsä tiedon opettaja, tulevaisuuteen kasvattaja. 

Ortodoksisuutta esittelevä artikkeli perustuu kahteen haastatteluaineistoon, joista ensimmäisessä on haastateltu Valamon luostaria tukevan Valamo-säätiön toimintaan osallistuneita ja toisessa aikuisiällä ortodoksiseen kirkkoon liittyneitä henkilöitä. Analyysi osoittaa, että ortodoksisuuteen liittyvällä kiinnostuksella on yhtymäkohtia uushenkisyyden nousun ja erityisesti laajemman henkisen käänteen kanssa. Huumoria ja parodiaa hyödyntäviä liikeitä ovat Perkeleen temppeli, Saatanallinen temppeli ja Pastafarinen kirkko, yhteisöjä, joiden olemassaolosta ja toiminnasta minulla ei ole mitään aiempaa tietoa. Nämä yhteisöt ovat halunneet rekisteröityä uskonnoiksi, mutta viranomaiset ovat suhtautuneet hakemuksiin kriittisesti, koska uskonnon statusta hakevat yhteisöt eivät täytä ”oikean uskonnon” kriteerejä. Keskustelu uskonnon vakavuudesta on noussut esille, kun lentävän spagettihirviön kannattajat, pastafarit, ovat pyrkineet rekisteröitymään ja hyödyntämään uskonnolle suunnattuja erioikeuksia. Pastafarit ovat olleet julkisuudessa muun muassa halutessaan pitää pastasiivilää uskonnollisina päähineinä henkilökorteissa ympäri maailmaa. Saatanallinen temppeli on kääntänyt hyvän ja pahan diskursseja päälaelleen puhuessaan abortin puolesta konservatiivisia kristillisiä liikkeitä vastaan. 

 Kristillisille kirkoille uushenkiset liikkeet ovat aiheuttaneet paljon pohdintaa. Kirkkoja haastetaan luomaan sellaista toimintaa, joka vastaa paremmin nykyihmisen tarpeita. Valitettavasti vain kokemuksellisuus on huono kristillisen uskon perusta, mutta ehkä uskoa voisi markkinoida vähemmän kristillisestä opista käsin. Monet uushenkisyyden harjoittajat ovat kyllä kirkon jäseniä, mutta kuuluvat joukkoon, joka uskoo toisin kuin kirkko opettaa. 

Etusivu    Kirja-arvioinnit