Raamatun monimuotoista tekstihistoriaa ei voi piilottaa
Ville Mäkipelto & Paavo Huotari: Sensuroitu. Raamatun muutosten vaiettu historia.
OTAVA 2023. 225 s.
Teologian yleistajuisten oppaiden sarja jatkuu, kun nuorehko, kovan tason tutkijakaksikko esittelee eksegetiikan tekstikritiikkiä. Tämä on menetelmä, jonka tarkoituksena on mahdollisimman alkuperäisen sanamuodon välittäminen. Raamattu, johon tavallinen suomalainen tallaaja tutustuu, on yksi monisatasivuinen kirja. Teos jakautuu kuitenkin pääosin kahteen ihan erilaiseen kokonaisuuteen. Ensimmäinen kokonaisuus on juutalaisten Pyhäksi kirjaksi omaksuma TANAK, joka on akronyymi kolmen osan nimistä Toora, Nevi’im ja Ketuvim (Laki, Profeetat ja Kirjoitukset ). Kristityt ovat ottaneet sen osaksi omaa pyhien kirjoitusten kokoelmaansa nimellä Vanha testamentti, tosin lähinnä Raamatun kreikankielisen Septuaginta-nimisen käännöksen sekä sen noudattaman jaotuksen mukaan. Kristityt ovat liittäneet pyhien kirjoitusten kokoelmaansa eli kaanoniin myös Uusi testamentti -nimisen kirjakokoelman. Kristityt tulkitsevat Vanhaa testamenttia (VT) Uuden testamentin (UT) valossa. Pitäisikö ehkä sanoa, että Vanha testamentti on siis Uudelle testamentille alisteinen. Millä tavalla UT sitten tulkitsee VT:ia, siitä esiteltävä teos antaa valaisevan kuvan. Lyhyesti sanoen tulkinta on villiä ja kriittiselle tekstisitaattien käytölle vierasta. Nimenomaan Matteuksen nimellä kulkeva evankeliumi antaa hyvän käsityksen sitaattien käytöstä. Sitaatit ovat ulkomuistista lainattuja ja tietysti ennen kaikkea kristittyjen käytössä olleen Septuagintakäännöksen eivätkä VT:n hepreankielisen (”alkuperäislaitoksen”) mukaisia.
Mutta mikä sitten on alkuperäistä? Ei mikään. Oikeasti
Raamattua on toimitettu vuosituhannen ajan eli siitä lähtien, kun kirjoitustaito
syntyi. Kirjoituksia on kopioitu käsin papyrukselle tai pergamentille, onpa sitä
kiveenkin kirjoitettu, mutta mikään ei ole ollut pysyvää. Kopiointivirheet ovat
pikku juttu sen rinnalla, että kirjoituksia on myös tulkittu uudelleen. On tehty
lisäyksiä ja poistoja. Löytyypä Raamatustakin nämä muslimien pyhästä kirjasta
löytyvät saatanalliset säkeet, jotka paljastavat monijumalaisuuden olleen tuttua
Israelin kansan historiassa. Jo tämä ensimmäiseksi käskyksi kutsuttu Mooseksen
lain määräys, ettei saa olla muita jumalia kuin Herra (Jahve), osoittaa sen,
että muitakin jumalia siis palvottiin. Monijumalaisuus ei tule esille vain
yhdessä tekstin kohdassa, vaan useissa. Monoteismi syntyi juutalaisuudessa
pakkosiirtolaisuuden jälkeen. Ensin oli heimojumaluus (kullakin kansalla oma
jumalansa), sitten henoteismi (polyteismi, jossa on yksi pääjumala ). Siitä
kehittyi monolatria, jossa yhden jumalan palvonnalle annettiin etusija. Mainittakoon
monijumalaisuudesta esimerkkinä
5. Moos. 32:43, josta teos antaa selkeän kuvan rinnakkaisessa tekstivertailussa.
Siinä on esiteltynä Qumranin teksti, Septuaginta sekä masoreettinen
teksti. Viime mainittu, se jota virallinen kirkkoraamattumme edustaa, on
sensuroinut edellisistä teksteistä viittauksen monijumalaisuuteen. Qumranin
teksti siis viittaa vuonna 1947 Kuolleen meren rannalta liittyneisiin
tekstilöytöihin. Nämä tekstit on kirjoitettu ajanlaskun alun molemmin puolin.
Septuagintan käännöstyö tapahtui 3:lla ja 2:lla vuosisadalla eaa. Käännös on
siis vielä Qumrania vanhempi, mutta koska se on käännös, se ei missään
tapauksessa ole enää alkuperäisteksti. Masoreettinen teksti on syntynyt
juutalaisten oppineiden toimesta vasta 800-1000-luvuilla jaa. Qumranin
tekstilöytöjen lisäksi on mainittava vielä vuonna 1945 tehty löytö Nag Hammadissa
Egyptissä. Näiden tekstien uskottiin olevan gnostilaisia
siihen aikaan, kun UT:n kaanonia koottiin. Gnostilaiset
kirjoitukset piti kätkeä harhaoppisuusluokittelun takia. Sittemmin on
osoittautunut, etteivät nämä kaikki kirjoitukset olleetkaan niin gnostilaisia
kuin oli luultu. VT:n lähteenä voidaan käyttää myös Samarialaista Pentateukkia
eli samarialaisen yhteisön säilyttämää versiota viidestä Mooseksen kirjasta,
vanhalatinalaisia käännöksiä, arameakielisiä Targumeja
ja syyriankielistä Peshittaa. Septuaginta sisältää
myös apokryfisiä kirjoituksia, joihin muutamia viitteitä löytyy
Kirkkoraamattumme rinnakkaisviitteistä. Erityisen käytettyjä ovat viittaukset
Siirakin, Tobitin ja Viisauden
kirjaan. Roomalaiskatolinen ja Ortodoksinen kirkko ovat
sisällyttäneet Raamattuunsa Apokryfiset kirjat.
Reformoiduista kirkoista nämä jäivät viime kädessä pois pelkästään
kustannussyistä.
UT:n kaanonista suljettiin pois suuri joukko pseudepigrafisia kirjoituksia, UT:n apokryfejä ja Apostoliset isät. Monet kaanonin hyväksytyistä kirjoistakin on sittemmin havaittu pseudepigrafeiksi eli merkittävien henkilöiden nimiin laadituiksi, koska näin tehden haluttiin lisätä kirjoituksen vaikutusvaltaa. Pseudepigrafinen Henokin kirja kuuluu Etiopian ortodoksisen kirkon Raamattuun. Muita tunnettuja pseudepigrafeja ovat Kahdentoista patriarkan testamentti ja Riemuvuosien kirja. UT:n apokryfeistä huomiota ovat herättäneet Tuomaan, Filippuksen ja Juudaan nimiin kirjoitetut evankeliumit. Filippuksen evankeliumista sai Dan Brown aiheen best selleriinsä Da Vinci -koodi, jonka mukaan Jeesus meni naimisiin Magdalan Marian kanssa ja suhteesta syntyi ranskalainen kuningassuku. Katolinen kirkko olisi mielellään julistanut kirjan kielletyksi, kun heidän merkittävän järjestönsä Opus Dein mainekin tahrattiin, mutta nykyajassa ei sensuuri enää toimi. Jokaisen lukijan on itse pääteltävä, mihin uskoo ja mihin ei. Valheellinen tiedonvälitys on tullut muotiin. Kirjailijaa on vaikea syyttää valheesta, kun kirja lähtökohtaisestikin on fiktiivinen tuote.
Apostolisista isistä merkittävin lienee Ensimmäinen Klemensin kirje, joka sisältyy yhteen varhaisista käsikirjoituskoodekseista eli Codex Alexandrinukseen. Toinen merkittävä teos on Didakhe eli kahdentoista apostolin opetus, joka sisältää varhaisimpana tunnetun kirkkojärjestyksen. Merkittäviä kirjoituksia ovat myös Barnabaan kirje ja Hermaan paimen, jotka sisältyvät 300 -luvulta peräisin olevaan Codex Sinaiticukseen. Raamatun käsikirjoituskokoelmista Codex Vaticanus ei sisällä Ensimmäistä ja Toista kirjettä Timoteukselle eikä Kirjeitä Titukselle ja Filemonille. Leningradin koodeksi ajalta 1008 -1010 on vanhin kokonaisen heprealaisen raamatun hepreankielinen käsikirjoitus. Kaikkia Raamatun käsikirjoituksia ei voi niiden lukuisuuden vuoksi luetella, mutta Raamatun tieteellisissä tekstilaitoksissa ne toki mainitaan pilkuntarkkaan. UT:n tieteellisestä tekstieditiosta voi lukea alaviitteistä eri tekstivarianttien muotoiluja.
Esiteltävän teoksen jokainen luku alkaa nykyaikaan liittyvällä tapauskertomuksella, joka tuo esille Raamatun vaikutusta historiaan tai omaan aikaamme sekä hämmennystä herättäviä kysymyksiä Raamatun lukijassa. Ajankohtaisista kiistakysymyksistä käsitellään tietenkin sitä, mitä Raamattu sanoo naispappeudesta ja homoseksuaalisuudesta. Tavallinen lukija huomaa, että Raamattua on pakko tulkita. Raamatun sensuroiminen ja Raamatun tieteellisen tutkimuksen torjuminen asettuu hyvin epäedulliseen valoon.
Miten tässä sitten käy meidän uskomme, kun Raamattua näin repostellaan? Pitäisikö lyhykäisesti sanoa niin, että Raamattu ei ole uskomme kohde, vaikka se onkin uskomme lähde. Jumala on uskomme kohde ja Jeesus se, joka on avannut silmämme näkemään, millainen Jumala on, ei vain opetuksessaan, vaan myös persoonassaan.