Jumalan historia
Jumalan synty. Isän ja Pojan kätketty historia (toim. Ville Mäkipelto, Juha Pakkala ja Raimo Hakola). Otava 2025. 288 sivua.
Mediakohua aikaan saanut teos
Sensuroitu. Raamatun muutosten vaiettu
historia
on saanut jatkoa, kun em. teoksen toinen
kirjoittaja TT Ville Mäkipelto on yhdessä Helsingin yliopiston
yliopistonlehtoreiden Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan kanssa kirjoittanut uuden
Raamatun eksegetiikkaa esittelevän popularisoivan teoksen Jumala- uskon
kehityksestä Israelin kuningasajasta aina Nikean ja Khalkedonin konsiileihin ja
ehkä vähän nykyaikaankin asti. Kirjoittajien tarkoituksena on osoittaa, että
perinteinen raamatunhistorian opetus ei kerro historiastaa totuudenmukaisesti.
Se ei siis ota huomioon tieteellisen tutkimuksen tuloksia, ei historiatieteiden
eikä arkeologisten tutkimusten havaintoja. Osa arkeologisistakin tutkimuksista
on tarkoitushakuisia. Niillä yritetään lähtökohtaisesti vahvistaa Raamatun
historiallista todenperäisyyttä, mikä heikentää tutkimusten luotettavuutta.
Arkeologinen tutkimus ei saa olla vain teologian aputiede, vaan itsenäinen
omista lähtökohdistaan kiinni pitävä itsenäinen tutkimusala.
Omaa sanomaansa kirja markkinoi suomalaisille lukijoille sanomalehtimiestyyliin provosoivasti niin kuin jo teoksen nimestä käy ilmi. ”Jumalan synty” ja ”kätketty historia” -termit antavat ymmärtää, että paljastetaan jotain salattua. Onko tällä konstilla saatu suuri kustantajakin julkaisemaan uskonnollisaiheisen teoksen, mene ja tiedä. Mutta hyvä niin, että suuri ja luotettavaksi tunnettu kustantaja on ottanut tämän teoksen kustannettavakseen. Ehkä näin raamatunhistorian tuntemus saavuttaa sellaisia lukijoita, joita pienempien kustantajien tuotokset eivät kiinnosta.
Mikä sitten tässä on salattua? Sellaiseksi mainitaan Raamatun kirjakokoelman tekstit, jotka kätkevät taakseen Levantin alueen jumalten moninaisuuden. Voi olla, että Raamatun tekstit yrittävät jotakin kätkeäkin, mutta jumalten moninaisuus tulee käänteisesti esille, kun laki- , ja historiakirjoissa israelilaisia alituisesti varotetaan palvomasta epäjumalia. Ongelman ydin on kuitenkin siinä, että Raamatun kirjat on kirjoitettu tai koottu vasta kuningasajan ja Jerusalemin tuhon, siis Juudan pakkosiirtolaisuuden jälkeen. Mutta eihän tämä nyt taida olla sensaatiomainen uutinen?
Ihan mielenkiintoisena pidän selvityksiä, joissa tämän arvosteltavan teoksen kirjoittajat kertovat Ugaritin kaivauksista, jotka kertovat pronssikauden historiasta 1300-1200 eaa. Kaivauksista löytyi jumalten perhe, jossa merkittävässä asemassa oli Raamatustakin tuttu (sään jumala) Baal. Baalin yläpuolella olivat ylijumala El ja hänen puolisonsa Asera. Raamatun maailman jumalperhe oli melkein yhtä moninainen kuin myöhemmin tutuiksi tuleet kreikkalaiset ja roomalaiset jumalperheet. Monijumalaisesta uskonnosta on jäänyt ”saatanallisia säkeitä” myös Raamattuumme. Juutalaisuuden historian juurien tutkimista vaikeuttaa Raamatun ulkopulisten lähteiden puute. Historiallisesti varhaisin tunnettu esimerkki Israelin kuningaskunnasta on Omrin dynastian valtio 800-luvulta eaa. Juutalaisuuden sijaan valtion uskonnosta on syytä käyttää nimitystä muinaisisraelilainen uskonto. Ennen Omrin dynastian valtakautta useimpien Raamatussa mainittujen henkilöiden tai tapahtumien historiallisuus on epävarmaa. Mikään Raamatun ulkopuolinen lähde ei vahvista, että Aadamia, Eevaa, Nooaa, Abrahamia, Jaakobia, Moosesta, Joosuaa tai Salomoa olisi ollut oikeasti olemassa. Mitä kauemmas ajassa Vanhan testamentin tarinassa mennään, sitä selvemmin kertomuksilla on mytologinen sävy ja sitä enemmän niihin sisältyy muista muinaisen Lähi-idän kulttuureista lainattuja elementtejä. Vasta persialaisajalla kirjurit alkavat kehitellä yhteen jumalaan ja lakiin perustuvaa uskoa. Tähän syynä oli temppelin tuho. Israelin uskonto oli ollut vahvasti sidottu ensimmäiseen temppeliin, johon kultti keskittyi. Tutkijoiden mukaan temppelissä ei säilytetty vain liitonarkkua, vaan siellä oli myös Jahven patsas, joka oli liitonarkun päällä. Pakkosiirtolaisuuden jälkeen kehittyneen lain tulkinnan jälkeen oli kuitenkin mahdotonta enää ajatella, että temppelissä olisi ollut jumalan patsas, koska laki kielsi jumalankuvien pystyttämisen. Historiakirjojen kirjoittajat projisoivat oman aikansa juutalaisen lain tulkinnan jo Mooseksen aikana vallinneeksi uskonnoksi. Ehkä tässä voi olla kätkettyä historiaa. Ja myös siinä, että Jahve sulautui Elin palvontaan. Kuningaskultti oli myös asia, josta vaiettiin.
Uuden testamentin osalta on tunnettua, että historiallinen Jeesus peittyy kristillisen seurakunnan julistaman Kristuksen taakse. Jeesuksen historiallisuutta ei kuitenkaan ole perustellusti pystytty kiistämään. Hänen syntymästään kerrotut tarinat ovat evankeliumien kirjoittajien luomia kuvauksia, joilla pyritään täydentämään Jeesuksesta esitettyä henkilöhistoriaa. Kuvausten historiallista aitoutta on vaikeaa verifioida. Ne yrittävät kuitenkin ankkuroida Jeesuksen syntymän historiassa tunnettujen merkkihenkilöiden kautta. Molempiin syntymäkertomuksiin sisältyy neitseestä syntymisen ajatus, joka on kuitenkin apostoli Paavalile vieras ajatus. Paavali on sentään evankeliumin kirjoittajia huomattavasti varhaisempi lähde. Jeesuksen ylösnousemusta kuvaavana lähteenä Paavali keskittyy Jeesuksen ilmestyksiin oppilaillensa. Tyhjän haudan kertomuksia hän ei tunne. Ne ovat siis evankelistojen tuotteita. Tutkijat pohtivat perusteellisesti sitä, mitä mahdollinen ruumiin ylösnouseminen tarkoittaa. Millaisesta ruumiista on kyse? Paavali antaa siihen oman vastauksensa, joka ei ehkä tyydytä kaikkia. Tekisi mieli tietää asiasta enemmän, mutta tällaista tutkimusta ei voi verifioida.Tuliko Jeesuksesta Jumalan Poika kuolleista ylösnousseena vai jo syntymässä tai vasta kasteessa, vai oliko hän pre-eksistenttisesti olemassa, siitä on kirkon historiassa esiintynyt useita käsityksiä.
Evankeliumien kirjoittamisen ajankohdat määritellään tässä teoksessa Markuksen ja Matteuksen osalta perinteiseen tapaan 70- ja 80-luvulle, mutta Luukkaan evankeliumi mahdollisesti vasta samaan aikaan kuin Johannes eli 90-luvulle tai toisen vuosisadan alkuun. Kukaan evankeliumien kirjoittajista ei ollut silminnäkijä. Tuomaan evankeliumi nostetaan kanonisten evankeliumien rinnalle edustamaan sellaista kristinuskon muotoa, joka olisi ajallisesti ollut kanonisiin kirjoituksiin rinnastettava, mutta se edusti ajatusmaailmaltaan valtavirrasta poikkeavaa näkemystä Jeesuksesta. Provosoiva kappale on nimeltää Jeesus erehtyi. Tarkempi selvitys kertoo, että Paavalikin erehtyi Jumalan valtakunnan ja Jeesuksen paluun suhteen. Kirjoittajat olettavat, että Jeesuksen itseymmärryksen mukaan hän oli henkilö, jolla oli keskeinen rooli Jumalan lopunajallisten suunnitelmien toteutumisessa. On todennäköistä, että Jeesus ajatteli olevansa lopunajan kuningas eli messias. Näistä ajatuksista ei ehkä löydy mitään kätkettyä sensaatiota. Entä sitten Paavalin kirjeiden orastava teologinen ajatusrakennelma Jumalasta ja hänen Pojastansa sekä Pyhästä Hengestä, mikä ilmaisu on 300-luvulla kehitetyn kolminaisuusopin lähtökohta? Löytyypä Paavalilta kristologisenkin opin lähtökohtia. Kaiken kaikkiaan on todettava, että matka historiallisesta Jeesuksesta kyrios-nimen ansainneeseen Herraan ja samaa olemusta kuin Jumala -statukseen on pitkä ja monivaiheinen matka. Ei kai tästä asiasta kuitenkin ole vaiettu eikä sitä ole salattu? Historiallisen kehityksen myötä kävi kuitenkin niin, että monenlaisten Jeesuksen asemaa koskevien näkemysten joukosta karsiutui osa pois ja erottui kristillisen kirkon valtauoma erotukseksi harhaoppisina pidetyistä näkemyksistä.
Pitkän ja ansiokkaan tutkimuksensa lopuksi kirjoittajat toteavat, että tieto vapauttaa. Tämä ajatus koskee siis akateemista tutkimusta, joka ei ilkeyksissään hyökkää kristillistä kirkkoa eikä muitakaan uskonnollisia yhteisöjä vastaan, vaan tutkii tieteellisen menetelmin myös pyhiksi ja arkaluonteisiksi koettuja uskonnollisia peruskokemuksia. Kirjan kirjoittajat liittävät ajatuksensa ja pohdintansa nimenomaan nykyajan tapahtumiin ja näkemyksiin, jotka ovat herättäneet huomiota. Tutkimus haastaa ja rikastuttaa. Joillekin se avaa tien Raamatun vaikeiden ja selittämättömien kohtien ymmärtämiseen uudella tavalla. Tiede ja kristinusko eivät ole vihollisia vaan luontevia keskustelukumppaneita. Näin toteavat myös Suomen kirkon piispat vuonna 2019 puheenvuorossaan Tieteiden lahja. Mutta he eivät vielä ehtineet lukea tätä kirjaa antaessaan lausuntonsa.