Naisen kivikkoinen tie kirkkomme johtajaksi
Anne Mattsson: Irja Askola. Elämäkerta. Kirjapaja 2021. 336 s.
Jotkut piispat ovat julkaisseet muistelmiaan. Ne eivät aina anna heidän elämästään koko kuvaa. Se ei ole tarkoituskaan. Piispa tuo esille vain valikoituja muistoja. Voi olla, että sellaisiksi on valittu juuri lukijan mieltä kiinnostavia tapahtumia. Toisista piispoista taas julkaistaan tieteelliset mitat täyttäviä tutkimuksia. Niitä arvioi yleensä piispan kanssa samaa alaa edustava tutkija, joka etsii objektiivista näkemystä kyseisen julkisuuden henkilön toiminnasta. Hän on valmis myös paljastamaan mahdollisia erehdyksiä tai puutteita tutkimansa henkilön työssä. Autobiografian laatija esittää oman työnsä aina parhaassa mahdollisessa valossa, vaikka ehkä uskottavuuden nimissä tunnustaa erheitäänkin. Biografian kirjoittaja vertailee ja analysoi.
Minhinkä kategoriaan sitten
kuuluu kertomus piispa Irja Askolan elämästä. Tämä on ymmärtääkseni journalistin
otteella tehty elämäkertavideo, jossa seurataan päähenkilön elämää, yksityistä
ja julkista, kehdosta eläkkeelle asti. Perhetaustasta ja lapsuudesta kertovat
tiedot eivät ole vain lapsuuskuvien muistelua, vaan se mistä on lähtöisin,
vaikuttaa aina siihen mitä tulee. Työläiskodista maailmalle ponnistava maisteri
muistaa aina sen, mistä hän on kotoisin. Hän haluaa puolustaa niitä ihmisiä,
sitä sosiaaliluokkaa, jonka piirissä hän on kasvanut. Työläiskodin kasvatilla on
yhteiskuntapoliittisia näkemyksiä, jotka poikkeavat perinteisestä kypärällä
varustetun papin kotitaustan vaikutteista.
Irja Askola kuuluu sentään sellaiseen sukupolveen, jonka ei ole tarvinnut anoa yliopistossa vapautusta sukupuolestaan saadaksen oikeuden opiskella. Naisilla on ollut pitkä, ehkä kolme sukupolvea kestänyt marssi oikeuksiensa puolesta. Ensin oli tämä opiskeluoikeus, sitten äänioikeus, jossa Suomi oli poikkeuksellisesti edistynyt maailman mittakaavassa, sitten oikeus päästä siihen virkaan, johon yliopistollinen tutkinto antaa pätevyyden. Luulisi, että tällaista kynnyskymystä ei olisikaan, mutta sepä vasta onkin osoittautunut harvisen hankalaksi ongelmaksi. Tulevaisuuden sukupolvilla riittää varmaan ihmettelemistä, millaisessa luolayhteiskunnassa elettiin vielä 1900-luvulla, kun naista ei sukupuolensa takia hyväksytty papiksi, ja uuden vuosituhannen alussa, kun nainen ei kelvannut piispaksi. Irja Askolasta tuli historiankirjaan jäävä merkkipaalu ensimmäisenä naispuolisena piispana. Hän oli myös ensimmäisten naispappien joukossa. Yliopistossa hän ei tyytynyt vain perusopintoihin, vaan jatkoi assistenttina uutena teologian alana perustetun kirkkososiologian tutkimushaaran uranuurtajana. Valitettavasti työ yliopistossa ei johtanut ihan väitöskirjaan asti. Syynä ei kirjan mukaan ollut tutkimustyössä tarvittavan kompetenssin puute, vaan teologisessa tiedekunnassakin vaikuttava naisten seksuaalinen häiritseminen. Asiaa on vaikea ymmärtää ja uskoa eikä sitä tarkemmin kuvata. Asiasta ei ole nostettu kannetta eikä tehty rikostutkintaa, mutta jos yhä sellaista esiintyisi, niin luulisi että tutkimiskanteen kynnys olisi jo riittävän matala. Se on kyllä helppo uskoa, että teologisessa tiedekunnassa on vallinnut patriarkaalinen henki. Tässäkin suhteessa tilanne on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä. Suomen eturivin teologeissa on nykyään vahva naisedustus.
Irja Askolan uralle akateemisesta tutkimuksesta siirtyminen käytänöllisen elämän saralle ei ole ollut tappio vaan voitto. Samaa voi sanoa myös naimattomuudesta, että vaikka se onkin ollut henkilökohtaisesti karvas kokemus kumppanuutta ja omia lapsiakin kaipaavalle ihmiselle, se on vapauttanut omistautumaan työlle ja rikkaalle seuraelämälle. Elämäkertakirja ei piilottele Askolan eroottista kumppanin kaipuuta, vaan availee melkeinpä yksityiselämän salattuja ovia osoittaakseen asian kipeyden. Ihmisen oli tyydyttävä osaansa ja ymmärrettävä, että elämästä voi nauttia myös muilla tavoin eikä yksineläjän tarvitse olla yksinäinen. Ilman perhevelvotteita elävälle oli mahdollista matkustaa maailmalle ja kasvaa kosmopoliitikoksi, joka ei ratkaise vain yhden seurakunnan ongelmia vaan koko maailmaa koskevia globaaleja ongelmia. Luterilaisen maailmanliiton stipendi Chicagoon avasi suomalaisen opiskelijan silmät näkemään mustiin kohdistuvan rotusyrjinnän ja eriarvoisuuden. Silmiä avaava oli myös amerikkalainen ystävällisyys, jota Askola kohtasi myös muualla maailmassa. Saattoi tulla sellainen tunne, että kotimaa oli näyttänyt hänelle kielteiset kasvot, ulkomaat myönteiset ja rohkaisevat kasvot.
Paluu kotimaahan, tässä tapauksessa Järvenpään Seurakuntaopistoon ei merkinnyt paluuta perinteisiin ympyröihin vaan uutta luovalle uralle konferenssisihteeriksi, joka oli hyvää kasvatusta tuleviin tehtäviin Euroopassa. Askolan elämäkerta on ainutlaatuinen oppikirjan kuvaamaan Euroopan kirkkojen toimintaa kylmän sodan maailmassa ja sitä seuraavassa kommunismista vapautumisen aikana. Askolan toimintatapa oli ilmeisesti perinteistä poikkeavaa. Hän ei toiminut vain johtavissa asemissa olevien henkilöiden kanssa, vaan tutustui ruohonjuuritason mielipiteisiin ja kokemuksiin. Suuressa mittakaavassa työ oli ekumeenista. Suurimpina esteinä ekumenialle pidettiin Suomessa naispappeutta. Käytännön ekumeenikkona naispappi osoittautui tehokkaaksi eikä häntä pidetty mitenkään ekumenian esteenä. Jopa Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka ja Rooman paavi suhtautuivat häneen ystävällisesti ja ennakkoluulottomasti.
Suomeen paluun jälkeen Askola oli aloittamassa vastaperustetun Diakonia-ammattikorkeakoulun toimintaa ja lyhyen pätkän seurakuntapappina, ettei jäänyt sitäkään kokemusta vaille. Suuremmat ympyrät odottivat häntä kuitenkin, kun hän sai kutsun vastaperustetun Espoon hiippakunnan hiippakuntasihteeriksi. Tämä oli hyvää valmennusta seuraavaan tehtävään, Helsingin hiippakunnan johtamiseen. Ilman laajaa ja uskottua ystäväpiiriä ei Askolalla olisi ollut mahdollisuutta, ei senkään tähden, että piispanvirkaan ei haeta vaan siihen kutsutaan. Täpärä ja raastava vaalikampanja päätyi Irjan eduksi. Raastava tämä ei ollut siksi, että ehdokkaat olisivat käyneet keskenään armotonta kilpailua, vaan siksi että naisvastaisuus oli niin säälimätöntä. Oli viha- ja törkypuhetta sekä mustamaalausta. Suomessa on kyllä ollut pitkä perinne vanhoillisen herätysliikeväen ja vapaa- ja uudistusmielisen kristikansan välisessä vastakkainasettelussa, mutta naispiispan virkaan pyrkiessä vihapuhe sai ennen kuulumattomat mittasuhteet. Eikä tämä taistelu ratkennut vaalissa, vaan jatkui koko piispakauden. Ainahan sitä voi tietysti sanoa, että piispa oli itse siihen syyllinen, kun hän puolusti homojen oikeuksia. Jälkipolvet jäänevät tässäkin asiassa meidän sukupolvemme tuomareiksi. Jumala itse on Raamatussa aina syrjittyjen ja sorrettujen puolella, joten sitä tahoa ei tässä asiassa tarvitse pelätä.
Minun tieni ei ole koskaan osunut samoihin polkuihin Irja Askolan kanssa, vaikka samasta kaupungista olemmekin kotoisin ja tunsin Irjan äidin Kertun oikein hyvin. Olin myös läsnä tilaisuudessa, jossa Irja siunasi homoparin lähetystyöhön Helsingin lähetysjuhlilla. Siinä oli historian havinaa, kun vanha ja arvostettu suomalainen lähetysjärjestö kieltäytyi rikkomasta ihmisoikeuksia ja otti samaa sukupuolta olevan parin työntekijöikseen. Lähetysseuran kannatus laski ihmisoikeuksien puolustamisesta. Siihen tosin vaikuttivat muutkin syyt, eritoten muukalaisten auttamista vastustavan poliittisen puolueen kannatuksen nousu.
Seitsemän vuotta naispuolisena piispanviran hoitajana oli rankka jakso Askolan elämässä eikä sitä seuraava korona-aika elämään suinkaan helpottanut. Nainen oli kuitenkin avannut tiensä Suomen kirkon johdossa ja jättänyt siihen voimakkaan jälkensä. Hänen piti kantaa uranuurtajaan kohdistuneet kivut.