Venäjän sodankäynnin oikeutus

Juha Meriläinen: Putinin alttaripoika. Patriarkka Kirill ja Venäjän pyhä hyökkäyssota. OTAVA 2023. 381 s.

Enpä olisi uskonut, että Venäjä hyökkää Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Uhittelu kyllä näkyi ja propagandistinen puhe kuului, mutta luulin sen olevan pelkkää pöyhistelyä. Sodalle ei voinut nähdä mitään järkevää syytä. Pikemminkin olisi luullut, että Ukraina aloittaa sodan valloittaakseen takaisin Venäjän laittomasti miehittämän Krimin. Juha Meriläinen valottaa ansiokkaasti syitä, mistä Venäjän hyökkäys johtui. Mikään syy ei tosin ole oikeutettu, mutta auttaa ymmärtämään Venäjän häikäilemätöntä toimintaa.


Venäjä voi tietysti selittää hyökkäämistään turvallisuuspoliittisilla syillä. Iso Siperiakaan ja Ural-vuoristo eivät pelastaneet Venäjää silloin kun mongolit valloittivat Venäjän 1200-luvulla. Viime vuosisadoilla Venäjälle on hyökätty lännestä. Vaikka maa on tasaista eikä luontaisia esteitä hyökkääjälle ole, on talven kylmyys hyydyttänyt hyökkääjät ennen Kremlin portteja. Venäjä on kehittänyt maastaan ennen kaikkea sotilaallisen suurvallan, jolla se pyrkii estämään kaikki hyökkäykset. Se on myös mahdollistanut sen, että Venäjästä on tullut hyökkäävä osapuoli. Hyökkääminen on oikeutettu sillä, että vastapuoli on muodostunut uhkaksi Venäjälle, jonka on vastattava toisen osapuolen aiheuttamaan uhkaan. Venäjästä on muodostunut imperialistinen suurvalta, joka on luonnonvarojaan hyväksi käyttäen kasvattanut talouttaan ja lisännyt sotilaallista voimaansa. Imperialismi perustuu ideologiseen näkemykseen, jonka mukaan Moskova on muinaisen Rooman perillinen, tuhatvuotinen valtakunta, jonka hallitsija on saanut valtuutuksensa suoraan Jumalalta. Venäjän kansa on korvannut juutalaiset Jumalan valittuna kansana. Venäjän Jumalalta saama tehtävä on suojella muita slaavilaisia kansoja. Messiaaninen usko Venäjän rooliin maailman suojelijana ja pelastajana ei kadonnut edes kommunistisessa Neuvostoliitossa. Neuvostoliiton missio oli vapauttaa maailman sorretut työläiset ja levittää ympärilleen rauhaa. Neuvostoliiton hajottua turvauduttiin ortodoksiseen ja slaavilaiseen mytologiaan, jota Neuvostoliitto oli vuosikymmenten ajan pyrkinyt systemaattisesti tuhoamaan. Uhkaksi he määrittelivät läntisen sivilisaation, joka oli hylännyt uskontonsa ja perinteiset arvonsa. Länsi yritti pakottaa muut sivilisaatiot omaksumaan materialistisen ja hedonistisen elämäntapansa.

Ukraina oli Venäjän mielestä hyötynyt ansiottomasti Neuvostoliiton aikana saamasta neuvostotasavallan asemasta. Ukraina- nimistä kansaa ei Venäjän mielestä ollut olemassakaan. Se oli pelkkää Venäjää, joka oli mytologian mukaan saanut alkunsa yli tuhat vuotta sitten Dnepr-joen rannoilla, Kiovan kaupungissa, joka oli venäläisten kaupunkien äiti. Ukraina oli Jumalan venäläisille antamia Rusin pyhiä maita, joita länsi havitteli itselleen. Jos Ukraina tunnustettaisiin Rusin perilliseksi, Venäjä menettäisi miltei puoli vuosituhatta historiaa. Se lakkaisi olemasta Bysantista alkunsa saanut tuhatvuotinen valtakunta ja muuttuisi mongolivaltakunta Kultaisen ordan vasallina toimineen Moskovan suurruhtinaskunnan perilliseksi. Sama asetelma koski myös Moskovan patriarkaattia ja sen itseymmärrystä.

Merkittävin venäläisen uskonnollisen nationalismin muoto oli 1900-luvun alkuvuosikymmeniin saakka ollut panslavismi eli ajatus slaavilaisten ortodoksisten kansojen yhdistämisestä, mieluiten venäläisten alaisuuteen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen panslavismi sai rinnalleen toisen uskonnollisen muodon, uudistuneen ja kasvavan eurasianismin, joka korosti Venäjän asemaa Euroopan ja Aasian välissä. Monet eurasianistit pitivät läntistä sivilisaatiota pahana ja korostivat ortodoksisuuden läheistä yhteyttä idän perinteisiin ja konservatiivisiin uskontoihin, kuten islamiin ja buddhalaisuuteen. Kun Itä-Euroopan slaavilaiset ja ortodoksiset maat alkoivat hakeutua jäseniksi Euroopan unioniin ja Natoon, alkoi panslavistinen unelma karata käsistä. Presidentti Putin näki ortodoksisen kirkon tukemisen ideologiseksi työkaluksi, jonka avulla voi rakentaa konservatiivista, nationalistista ja uskonnollissävytteistä kansallista identiteettiä, joka rakentuu vanhojen venäläisten myyttien varaan.

Tänä päivänä Venäjän siteet länteen ovat käytännössä poikki ja se pitää Yhdysvaltoja ja Japania vihollisinaan. Sen tärkeimpiä taloudellisia kumppaneita ovat Kiina ja Intia, jotka ostavat siltä halpaa öljyä. Poliittisia tukijoita Venäjällä on vain vähän, mutta niiden joukossa on muutamia Iranin ja Syyrian kaltaisia muslimimaita. Ainoat aseapua Venäjälle antaneet maat ovat tiettävästi Iran ja Pohjois-Korea. Putinin Venäjä näyttää olevan ortodoksisen nationalismin ja neo-eurasianismin läpäisemä maa.

Patriarkka Kirill eli Vladimir Gundjajev on leningradilaisen pappissuvun vesa. Venäjän ortodoksisen kirkon ulkosuhteiden osaston johtaja metropoliitta Nikodim poimi älykkään ja kunnianhimoisen nuorukaisen siipiensä suojiin jo ennen kuin tämä ehti valmistua Leningradin teologisesta akatemiasta, Paria vuotta myöhemmin Kirillin nimi ilmaantui KGB:n dokumentteihin. Kirill oli loistavat kirkkopoliitikko, jonka maailmankuva oli nationalistinen ja ”isovenäläinen”, mutta hän oli kuitenkin ensi sijassa kirkon palvelija, ei valtion, saati KGB:n. Kaksi vuosikymmentä jatkunut yhteistyö KGB:n kanssa jätti jälkensä. Kirill työskenteli pitkään Venäjän ortodoksisen kirkon ulkosuhteiden osastolla, jota on pidetty kirkon ja KGB:n yhteistyön ytimenä. Työ ulkosuhteiden osastolla kerrytti Kirille huomattavan henkilökohtaisen varallisuuden, jonka taustat ovat mitä ilmeisemmin vero- ja tullivapaan tupakan ja alkoholin maahantuonnissa sekä öljybisneksessä. Venäjällä raha ja valta luovat riippuvuussuhteen valtioon. Tämä koskee myös Kirilliä ja ortodoksista kirkkoa.

Kirill alkoi nousta kirkkonsa näkyvimmäksi vaikuttajaksi jo patriarkka Aleksi II:n valtakaudella. Venäläisen yhteiskunnan konservatiivinen käänne ajoittuu Putinin vuonna 2012 alkaneen kolmannen presidenttikauden alkuun. Ortodoksisuus alkoi yhä vahvemmin leimata venäläistä identiteettiä, minkä lisäksi Venäjä esiintyi aktiivisesti konservatiivisten arvojen globaalina esitaistelijana. Tämä johti uskonnollisten vähemmistöjen aseman nopeaan heikkenemiseen. Venäjä ryhtyi myös rahoittamaan kansainvälkistä anti-gender-aktivismia ja erilaisia äärioikeistolaisia ja oikeistopopulistisia liikkeitä tarkoituksenaan heikentää länsimaisten yhteiskuntien sisäistä ja keskinäistä yhtenäisyyttä. Kririll osallistui anti-gender-lobbaukseen ja edisti ajatusta venäläisestä maailmasta niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Venäjän ortodoksinen kirkko otti jo 1990-luvulla tavoitteekseen niin sanotun kirkon ja valtion välisen ”sinfonian” palauttamisen Venäjälle. Malli oli peräisin Bysantista, ja sitä oli toteutettu myös Venäjän keisarikunnassa ennen Pietari Suuren valtakautta. Ajatuksena oli, että patriarkka ja keisari olivat saaneet virkansa Jumalalta ja että he käyttivät suvereenisti valtaa omilla vastuualueillaan mutta keskenään tasa-arvoisina. Venäjän ortodoksisen kirkon tavoitteena oli uskonnonvapauden rajoittaminen. Sen haaveena oli yhteiskunta, jossa ortodoksisella kirkolla olisi uskonnollinen ja ideologinen monopoliasema. Se suhtautui jokseenkin myönteisesti perinteisiin venäläisiin vähemmistöuskontoihin, joiden kannattajia oli lähinnä etnisten vähemmistöjen parissa, mutta se halusi torjua kaiken ulkomailta tulleen lähetystyön. Venäjän ortodoksisen kirkon ja patriarkka Kirillin rooli oli keskeinen ”ortodoksisen sivilisaation” ja ”venäläisen maailman” käsitteiden levittämisessä. Jälkimmäinen tarkoitti Venäjän valtiollista propagandaa, jonka avulla se pyrki vaikuttamaan ulkomailla asuviin venäläisiin ja perustelemaan oikeuttaan puuttua venäläisten asioihin maansa rajojen ulkopuolella.

Ukraina oli Venäjän ortodoksisen kirkon identiteetin ja uskonnollisen mytologian näkökulmasta keskeinen. Neuvostoliiton hajotessa yli puolet Venäjän ortodoksisen kirkon seurakunnista ja käytännössä miltei kaikki toiminnassa olleet luostarit sijaitsivat Ukrainassa. Myös huomattava osa Venäjä ortodoksisen kirkon papistosta ja piispoista oli lähtöisin Ukrainasta. Yksi Kirillin tavoitteista oli estää Ukrainan ortodoksisten kirkkojen itsenäistyminen ja koota kaikki Ukrainan ortodoksit takaisin Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kiovan patriarkaatti ja Ukrainan autokefaalinen ortodoksinen kirkko päättivät vuonna 2018 yhdistyä ja ottaa nimekseen Ortodoksinen kirkko Ukrainassa (OKU). Tammikuussa 2019 Konstantinopolin patriarkka myönsi Moskovan estelyistä huolimatta uudelle kirkolle autokefaalisen aseman eli itsenäisyyden.

Moskovan patriarkaatin näkökulmasta Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli kenties viimeinen mahdollisuus palauttaa Ukrainan ortodoksit takaisin yhteyteensä. Kirill antoi tukensa Venäjän hyökkäykselle ehkä siinä uskossa, että se päättyisi nopeasti kuten Krimin valtaaminen. Sota osoittautui katastrofiksi niin Venäjälle kuin Venäjän ortodoksiselle kirkolle.

Ukrainan sota sai paavi Fransiscuksen kohtaamaan patriarkka Kirillin Zoomin välityksellä. Patriarkka perusteli, miksi Venäjän hyökkäys oli oikeutettu. Paavi ei lähtenyt mukaan tähän peliin, vaan ilmoitti: ”Veli, me emme ole valtion pappeja. Emme voi käyttää politiikan kieltä vaan Jeesuksen kieltä. Olemme saman Jumalan pyhän kansan paimenia. Tämän vuoksi meidän on etsittävä rauhan teitä ampumisen lopettamiseksi [ - - ] Patriarkka ei voi muuttua Putinin alttaripojaksi.” Fransiscus näytti muistuttavan Kirilliä siitä, että tämän tehtävä oli johtaa kirkkoaan ja opettaa sen jäseniä, ei kantaa ristiä presidentin edellä tai pidellä jumalanpalveluskirjaa avoinna, jotta presidentti voisi tulkita Jumalan tahtoa kansalle. Kirkon todellista johtajuutta ei pidä luovuttaa valtiovallalle.

Etusivu    Kirja-arvioinnit