Kristus helvetissä?
Esko Miettinen: Astui alas tuonelaan. Uskontunnustuksen vaikea kohta avautuu. Väyläkirjat 2021. 127 s.
”Jeesus on Herra”. Aluksi uskontunnustus oli näin lyhyt ja ytimekäs. Mutta on ymmärrettävää, että tunnustusta oli täydennettävä, kun uskontotuuksia pohdittiin ajan kanssa ja irtauduttiin juutalaisuudesta omaksi uskonnoksi. Apostolinen uskontunnustus pohjautuu ns. Rooman tunnustukseen, joka muotoutui joskus 200-luvulla. 300-luvulla siihen lisättiin sanat ”astui alas tuonelaan”. Lisäyksellä on raamatullinen perustansa 1 Pietarinkirjeen 3. luvun jakeissa 18-22, jossa mm. mainitaan, että ”...[Kristus] myös meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille…” Sama teema tulee esille vielä seuraavassa luvussa (jae 6): ”...niillekin, jotka ovat kuolleet, on julistettu evankeliumi…”
Kun kristillisestä uskosta
haluttiin muotoilla ytimekäs määritelmä, oli pakko pohtia myös Kristuksen
ristinkuoleman ja ylösnousemisen välisen päivän teologista merkitystä. Käyttöön
otettiin nämä kolme sanaa: ”Astui alas tuonelaan”, latinaksi
descéndit ad ínferos.
Tämä ei ollut
uusi oppi, vaan
vakiintunut
uskomus,
joka varmaan juuri tuttuutensa takia vaati mainitsemista uskontunnustuksessa.
Oliko
descensuksen
mukaan tulemiselle myös opillisia syitä? Tehtiinkö sillä ehkä tilaa myöhemmin
kehittyvälle kiirastuliopille? Vastustettiinko sillä
jotain harhaoppia?
Yhden
käsityksen mukaan se oli pelkästään kansanomaista kuolemattomuustoivoa tukeva
oppi,
ei teologinen
kiistakysymys. Ehkä se oli kuitenkin kannanotto Syyrian Laodikeian piispaa
Apollinariosta
(k. 390) vastaan. Apollinarios opetti, että Kristuksessa yhdistyivät ihmisen
ruumis ja jumalallinen Logos. Kristus ei tarvinnut ihmisen sielua. Kriitikot
totesivat, että jos Kristus ei ollut kokonaan ihmisen kaltainen, hän ei myöskään
voinut pelastaa koko ihmistä.
Eipä tästä nyt mihinkään konsensukseen päästy. Kristuksen kuolemanmatkasta tuli teologinen kiistakysymys tai ainakin kirkkoja jakava ongelma. Miettinen käy läpi idän ja lännen kirkkoisien ajattelua ja tulee reformaatioon ja vielä siitä eteenpäin aina nykyaikaan asti. Idän kirkon huomattavimpiin kuuluva kirkkoisä Origenes karautti itsensä karille juuri tuonelaan liittyvällä apokatastasis opillaan. Sen mukaan lopussa asetetaan kaikki ennalleen. Kaikki pelastuvat. Apokatastasis -oppi tuomittiin harhaoppiseksi 500-luvulla.
Ortodoksisen ajattelun ytimen voi muotoilla näin: Kristus meni tuonelaan/helvettiin, saarnasi siellä ja varmisti kaikille mahdollisuuden pelastukseen. Suurena lauantaina hän voitti kuoleman, lamautti Saatanan voimat ja tuhosi tuonelan. Lisäksi hän vei Vanhan testamentin pyhät pois tuonelasta. Lännen teologian päälinja määrittelee, että ihmisen kohtalon päälinja tulee määritetyksi hänen maanpäällisen elämänsä aikana. Ortodoksisessa opetuksessa esiintyy voimakkaana käsitys parannuksen mahdollisuudesta kuoleman jälkeen.
Roomalaiskatolisen kirkon tuonelaoppi on ”enkeliopettaja” Tuomas Akvinolaisen (k. 1274) ajatteluun perustuva. Tuonela on kolmikerroksinen. Syvimmällä on kirottujen helvetti, sen yläpuolella kastamattomien lasten surullinen mutta tuskaton tuonela, sitten seuraa kiirastuli, jossa syntisiä puhdistetaan taivasta varten. Ylimpänä on vanhan liiton pyhien osasto, joka on Kristuksen käynnin jälkeen tyhjä. Tosin Vatikaani on viime vuosina korjannut kantaansa: ”On lupa toivoa, että myös ilman kastetta kuolleille lapsille on olemassa tie pelastukseen.” 1900-luvun suurista katolisista teologeista, Hans Urs von Balthasar (1905-1988) sijoittaa decensuksen teologiansa ytimeen.
Reformaattoreista Luther nimittää Kristuksen kärsimystä Getsemanessa ja Golgatalla descensukseksi. Kristus on siis kokenut omassa sisimmässään helvettiin joutumisen tuskat. Kristuksen tuonelanmatka tarkoittaa hänen kokemuksiaan ennen kuolemaa. Tämä Lutherin ajattelu johtui ilmeisesti hänen teologisesta kokonaisnäkemyksestään, ristin teologiasta. Suuret ahdistukset olivat Lutherillekin tuttuja omasta kokemuksesta. Tässä asiassa Sveitsin reformaattori Jean Calvin (k. 1564) oli samaa mieltä Lutherin kanssa: Descensus taphatui Getsemanessa ja Golgatalla. Mutta Luther vaihtoi mieltä. Vuoden 1532 saarnassaan hän puhui klassiseen tapaan Kristuksesta tuonelassa kävijänä ja Saatanan voittajana. Luther otti näin etäisyyttä kalvinilaiseen predestinaatioahdistukseen. Tunnustuskirjoihin tuli tämä myöhemmän Lutherin taisteluteologia, jonka mukaan Kristus voitti turmiovallat. Apostolinen uskontunnustus ei liitä descensusta Kristuksen kärsimiseen, vaan hautaamisen jälkeiseen tapahtumasarjaan.
Suomalaisista teologeista Kristuksen tuonelanmatkaa käsittelee eriytyisesti Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Axel Fredrik Granfelt (professorina 1854-1875). Hänen mukaansa syntisellä on mahdollisuus vaihtaa suuntaa tuonelassa. Toistuvasti syntiin tottunut voi kuitenkin kehittyä kohti pahuutta ja menettää armon. Myöhemmin kuolemaan jälkeiseen välitilaan ovat ottaneet kantaa professori Antti J. Pietilä, piispa Eino Sormunen, professori Osmo Tiililä ja teol.tri Kari Kuula. Sormusen ja Tiililän mukaan Kristuksen tuonelansaarna on osana ei-kristittyjen kuolemanjälkeistä kääntymystä. Kuula antaa kääntymismahdollisuuden kaikille. Hän edustaa puhtaimmin origenelaista ajattelua. Sotien jälkeen suomalaisessa teologiassa on vallinnut immanenttinen ajattelu. Teologiaa on muotoiltu ajan henkeen sopivaksi. Eksegeetit ovat intoilleet ”koko kuoleman” puolesta. Kuolemassa ihminen tuhoutuu täysin, hänet luodaan Jumalan muistissa olevan mallin mukaan uudestaan ylösnousemuksessa.
Lankalauantaihin (långlördag) liittyneet tavat ovat jäänteitä suomalaisesta välitila-uskosta. Pohjalaisilla kokkotulilla ajettiin pahoja henkiä pois, joilla oli vapaus mellastaa Jumalan ollessa tuonelassa. Trullit ovat pääsiäisnoitia, joita noidiksi pukeutuneet lapset näyttelevät, tosin ehkä tietämättä näytelmänsä teologista sisältöä. Pääsiäiskorttina on ollut tapanana lähettää luudalla lentävien noitien kuvia, joiden teksti toivottaa Hyvää Pääsiäistä, vaikka kuva viittaakin vain hiljaiseen lauantaihin.
Kristilliseen uskoon liittyvän kuvataiteen osalta Miettinen esittelee perusteellisesti Turun taidemuseossa sijaitsevan toisinnon Joakim Skovgaardin (1856-1933) maalauksesta Kristus tuonelan valtakunnassa (kirjan kansikuvassa alkuperäismaalaus). Maalaus edustaa taidehistorian ajankäännettä jossa naturalismi vaihtui symmbolismiin. Vanhempaa perua on Lohjan kirkon seinämaalaus 1510-luvulta. Siinä Kristus vapauttaa Vanhan testamentin pyhät ja hurskaat pakanat limbosta, esihelvetistä, jossa he ovat odottaneet pelastajaa. Uutta suomalaista tuonela-aiheista taidetta edustavat Edwin Lydénin pääsiäisaiheisen triptyykin vasen siipikuva Tuonela (1927) ja Annukka Laineen teos Kuolemaa väkevämpi (2015). Tuonela-aihe tulee esille myös scifi-kirjallisuudessa, jonka aiheen asiantuntija onkin juuri Esko Miettinen. Yhtenäistä selvitystä ja käsitystä Kristuksesta tuonelassa ei ole olemassa. Perusteellisen kirkkohistoriallisen selvityksen jälkeen meidän on tyytyminen kristinoppimme niukkaan luonnehdintaan: ”Kun hän astui kuolleiden maailmaan, hän osoitti valtansa kaiken pahan keskellä.”