Populaarimusiikin läpimurto Suomen hengellisessä musiikissa

Ariel Neulaniemi: Suomigospelin tarina. Kirjapaja 2024. 286 s.

Liityttyäni 60-luvun alussa Lappeenrannan seurakuntanuoriin ei ollut gospelia. Oli vain virsikirja ja Suomen Lähetysseuran toimittama Hengelliset laulut ja virret. Sen ensimmäinen laitos ilmestyi kolmena vihkona 1900–1905. Käyttämämme painos oli 1950-luvulta. Tiistain seuroissa laulettiin aina virsiä, jossa puhujina olivat pappi ja nuoristyönohjaaja. Perjantain lähetyspiirissä, jossa ei ollut seurakunnan työntekijää paikalla, laulettiin ”henkuleita”. Hengelliset laulut olivat osittain anglosaksisesta ja amerikkalaisesta herätyksestä vaikutteita saaneita lauluja ja tietysti virsikirjaan kelpaamattomia, joko sanojen tai sävelten puutteellisuuksien (?) takia. Monissa seurakunnallisissa tilaisuuksissa esiintyi kitarakuoroja, joiden ohjelmistossa oli vapaiden suuntien rytmikästä hengellistä musiikkia. Seurakunnan jumalanpalveluselämään ei kuulunut kitarakuoromusiikki, tuskin edes piano haitarista puhumattakaan.

Siirryttyäni 60-luvun puoliväliä lähestyttäessä asumaan Kansan Raamattuseuran ylläpitämään ylioppilaskoti Logokseen aloin saada vaikutteita myös negro spirituaaleista ja kevyemmästä (?) hengellisestä musiikista, vaikka perinteinen kirkkomusiikki oli vielä valtavirtaa. 60-luvun lopulla alkoi gospelmusiikki tulla kokeelliseen käyttöön. Heikki Laitinen ja lauluyhtye Sataset olivat evankelioimistyön välikappaleita. Heikki Laitisen työpariksi tuli hänen kurssitoverinsa Mikko Heikka, joka kirjoitti sanat uusiin, myös yhteiskunnallista kannanottoa sisältäviin lauluihin. Laitinen sävelsi laulut ja esitti niitä kitarasäestyksellä. Sittemmin Laitinen siirtyi kokonaan musiikkimaailman perehtyen kansanmusiikkiin. Merkittävä sysäys uuden hengellisen musiikin kehitykselle oli Lasse Mårtensonin säveltämä ”Voiko sen sanoa toisinkin” -jumalanpalvelusmusiikki, joka esitettiin televisiossa.

U utta saksalaisperäistä nuorisomusiikkia toi Suomeen Juhani (”Juuso”) Forsberg, jonka suomeksi kääntämä laulu Danke tuli suosituksi. Nuorten Keskus oli ajan hermolla alkaen julkaista Nuoren seurakunnan veisuja. Tähän vaikutti nuorisosihteeri, jonka nimeksi kirja mainitsee Juhani Kopposen, mutta varmaan tarkoitetaan Kopposelaa. Näihin aikoihin minä olin siirtynyt jo Suomen Lähetysseuran työhön Etiopiaan ja putosin kokonaan suomalaisen hengellisen musiikin kyydistä. Etiopiassa laulettiin ruotsalaisen herätysliikkeen Fosterlandsstiftelsenin Sionsharpan -laulukirjan lauluja, joita oli käännetty amharaksi. Etiopialaisille näiden laulujen sävelkieli oli vierasta. Vasta 80-luvulla alkoi nousta esille etiopialainen hengellisen laulun tuotanto, mikä oli kirkon kasvulle merkittävä piristysruiske.

Palattuani Suomeen tulin ihan erilaiseen maailmaan kuin missä elettiin edellisellä vuosikymmenellä. Oli syntynyt nuorten gospel-lauluperinne. Yritin rippikoulussa ”oikaista” suuntaa virsilauluun, mutta vanhempi ja viisaampi työtoverini neuvoi, että lauletaan ensin näitä nuorten rakastamia lauluja ja jos on tarvis, niin yritetään sitten virsiä. Tällä suunnanmuutoksella oli käänteentekevä merkitys. Nuoret innostuivat uusista lauluista eikä sen jälkeen ollut mahdotonta enää esittää jotain virttäkin laulettavaksi. Oli päästy liikkeelle laulamisen meininkiin. Minä opin sen, että vaikka diggaan perinteistä kirkko- ja klassista musiikkia, ei kirkon musiikkikulttuuria voi rajoittaa oman perinteisen näyn mukaan. Nuorten ääntä tulee kuulla ja nuoria rohkaista musiikin luomiseen ja esittämiseen. Oli ymmärrettävää, että perinteisen urkukoulutuksen saaneen kanttorikunnan mielestä nuorten musiikki ei sopinut kirkkoon, mutta poikkeuksia toki oli. Niistäkin Neulaniemi kertoo kirjassaan kuin myös siitä, että konservatiivista kristinuskon tulkintaa puolustavat herätysliikejohtajat olivat ankaria tuomioissaan ja muutamat kirkkoherrat sulkivat kirkkonsa nuorilta lauluntekijöiltä. Vanhoilla herätysliikkeillä taas olivat omat laulukirjansa eikä heidän tilaisuuksissaan muita lauluja käytettykään. Uusi musiikki oli uhka vain kirkon virsilaululle. Saattoi olla vain kuviteltu uhka.

Neulaniemi käy läpi gospelmusiikin historiaa alkaen aina Pohjois-Amerikan puuvillapeltojen orjista nykyajan musiikkityyleihin asti. Näitä ovat rock, blues, reggae, funk, groove, soul, folk(proge), ska, heavy, edm, rap, metalli ja etno. Uudenlaisia messuja ovat dance-, pop- ja metallimessu. Varmaan muitakin on, mutta asiantuntemukseni ei kirjan luettunikaan riitä kaikkia luettelemaan. Minulle tutuimpia popmuusikoita ovat Jaakko Löytty, Pekka Simojoki, Petri Laaksonen ja Jukka Salminen. Useimmilla näistä on yhteyksiä Suomen Lähetysseuraan ja tekeekin mieleni mainita, että SLS on tukenut omassa ohjelmatoiminnassaan nuori lauluntekijöitä. Hengellisten laulujen uudeksi versioksi luotiin 90-luvun alussa Laula kaikki maa -laulukirja. Sen suosio on jäänyt vähäiseksi, kun tilalle on kasvanut uusia lauluja lukematon määrä. Tässä yhteydessä näyttää siltä, että musiikin teossa mainitaan aina muusikoita. Sanojen kirjoittajat jäävät muusikoiden varjoon. Minun tekee mieleni mainita uuden hengellisen musiikin alalta Anna-Mari Kaskisen nimi, joka sanoittajana tulee jäämään historiaan valovoimaisena tähtenä.

Moni muu on varmasti maininnan arvoinen gospelmusiikin tähti, mutta Neulaniemen laatimasta listasta ei ehkä enää paljon puutteita löydy. Poikani Markun (lempinimeltä Make) hän mainitsee nimellä Markus lauluyhtye Exitin yhteydessä. Lauluyhtyeistä hän ei mainitse ollenkaan Gospel Covertajia, joka minun silmissäni olisi ollut maininnan arvoinen. Niin seikkaperäisen teoksen kuin Neulaniemi on laatinutkin, niin täydellistä siitä lienee mahdoton saada. Arvostan myös niitä lauluntekijöitä, joiden nimeä en tässä mainitse, vaikken lue itseäni gospel-faniksi.

Etusivu    Kirja-arvioinnit