Papin muisteluja - mitä jäi hampaankoloon?
Heikki Palmu: Jeesus vai Paavali? Pohdintoja uskonasioista. Väyläkirjat 2022. 159 s.
Siitä on aikaa, kun vierailin Kalannissa vuonna 1965. Olin Kansan Raamattuseuran kesätyöntekijänä. Meillä oli telttapäivät Santtion kylässä, paikassa, joka minulle on jäänyt mieleen kirkkohistoriasta. Minulle paikka kuulosti kuin Pyhältä maalta, sillä siellä vaikutti aikanaan Länsi-Suomen rukoilevaisuus, jota edusti paimentyttö Liisa Erkintytär. Emme tainneet saada erityistä herätystä aikaan, mutta saimme tilaisuuden tutustua myös kirkkoherra Allan Palmuun, joka otti ystävällisesti vastaan vierailijat. Hän jopa kutsui meidät pappilaan, vaikka kirkonkylässä ja kirkossa meillä ei ollut mitään kokouksia. Enpä silloin tiennyt tai en ainakaan muista tietäneeni, että tässä pappilassa kasvoi poikia, ikätovereitani, jotka jatkossa valmistuivat papeiksi. Hannu oli kurssitoverini – hänet olin kyllä tavannut jo teologisessa tiedekunnassa, Matti oli pitkäaikainen työtoverini Etiopiassa. Heikkiin tutustuin viimeiseksi ja varmaan vähiten, mutta Heikin kirjoja olen lukenut suurella mielenkiinnolla. Mielenkiintoani ehkä lisää vielä se, että hän edustaa erilaista kulttuuri- ja kirkkopoliittista linjaa kuin missä minä olen vähän ajopuuna kasvanut.
Tässä uusimmassa kirjassaan Heikki pohtii uskonasioita niin kuin hän asian ilmaisee. Yläotsikko on vielä haastavampi: Jeesus vai Paavali ? En ole koskaan asettanut näitä kahta mielessäni vastakkain, mutta ymmärrän kyllä pointin. Jeesus oli heikkojen ja syrjittyjen puolustaja, joihin kuuluivat erityisesti naiset, mutta myös monet syntisiksi leimatut. Avioliiton ulkopuolisista suhteista joutuivat syytetyiksi evankeliumikertomusten mukaan aina naiset ikään kuin miehillä ei olisi tapahtuneeseen mitään osaa. Jeesus asettui syytetyn naisen puolelle. Paavali laati syntiluetteloita ja oli kristittynä yhtä fanaattinen kuin juutalaisen uskonnon puolustajana ennen kääntymistään kristityksi. Naisia hän kehotti vaikenemaan seurakunnassa. Jeesuksella oli seuraajanaan joukko naisia, joita ei tosin nimetty apostoleiksi, mutta heidät mainitaan Jeesusta seuraavina ja hänen toimintaansa jopa taloudellisesti tukevina henkilöinä.
Voiko Jeesusta ja Paavalia asettaa vastakkain? Ainakin se on vähän ongelmallista. Ensinnäkin Jeesus ei esiinny lähteissä omilla dokumenteillaan, vaan evankelistojen kirjoittamana. Ja kuten Heikki toteaa, kirjoittajat eivät ole Jeesuksen opetuslapsia, vaikka perimätieto on antanut joillekin evankelistoille opetuslapsen nimen. Heikki itse todistaa, että evankelistat olivat aika omaperäisiä ja heillä on keskenään erilaisia näkemyksiä. Evankelista Johannesta Heikki innostuu esittämään kristikunnan varhaisimmaksi teologiksi toisin kuin Kari Kuula, joka nimeää Paavalin kristikunnan ensimmäiseksi teologiksi. No, Paavalihan se kyllä on ensimmäinen, sillä hän esiintyi jo 50-luvulla, Johannes vasta 90-luvulla. Ortodoksinen kirkko nimittää Johannesta nimenomaan Teologiksi, mitä arvoa häneltä ei voi kiistää.
Heikki käy läpi Uuden testamentin johdanto-oppia, kuvailee evankeliumien kirjoittajia ja kirjoitusajankohtia. Johanneksesta hän toteaa, että Johannes kirjoittaa omaa teologiaansa. Jeesus puhuu ja opettaa niillä sanoilla, jotka kirjoittaja antaa hänen suuhunsa. Samankaltaista toimintaa harjoittivat jo synoptisten evankeliumien kirjoittajat, sillä he toistivat seurakunnissa elävää suullista perimätietoa ja mahdollisesti kirjallisessa muodossa olevia lähteitä muodostaen niistä kuitenkin oman dispositionsa mukaisia kertomusjaksoja. Teologeille nämä johdanto-opilliset tiedot ovat tuttuja. Uskontotiedosta kiinnostuneet maallikot saattavat löytää itselleen uuttakin informaatiota.
Onko kaikki Raamattuun kirjoitettu Jumalan sanaa? Uudessa jumalanpalvelusten käsikirjassa ehdotetaan liturgin ilmoittavan seurakunnalle Vanhan testamentin ja Uuden testamentin lukukappaleiden lukemiseen kuittausta ”Tämä on Jumalan sana”, mihin seurakunnan tulee vastata ”Jumalalle kiitos”. Heikki kokee ilmoituksen vääräksi informaatioksi, liian suureksi painoarvoksi ihmisten kirjoittamalle tekstille. Kaanonin rajoja hän pitää mielivaltaisesti piirrettyinä. Apostolisten isien kirjoitukset voisivat ihan yhtä hyvin olla kanonisoitua sanaa.
Paavali esiintyy kirjeissään aikamoisena riitapukarina, oman asiansa puolustajana ja vastustajiaan moittivana taistelijana. Ongelmallisinta on Paavalin osoittama naisten väheksyminen ja moittiminen sekä homojen julistaminen syntisiksi, jotka eivät peri Jumalan valtakuntaa. Mainitut raamatunkohdat eivät kuitenkaan kuulu käsikirjan käytössä oleviin lukukappaleisiin. Kun seurakunnissa ei kokemukseni mukaan kovin yleisesti käytetä tätä mahdollisuutta (liturgin ja seurakunnan vuoropuhelua), ei siitä tarvitsisi tulla Heikillekään ongelma. Mutta entä periaatteessa? Katolisessa ja anglikaanisessa kirkossa lukemiseen liittyvä kuittaus on yleisessä käytössä ja sillä halutaan tähdentää lukukappaleen kanonista merkitystä. Sillä on vähän sama merkitys kuin uskontunnustuksellamme. Seurakunta pitää lukukappaletta pyhänä ja sitovana tekstinä. Saarnan tehtävänä on selittää vaikeasti ymmärrettävät kohdat. Luulen, että seurakunnissa jätetään lukukappaleiden jälkeiset vuorosanat pois pragmaattisista eikä dogmaattisista syistä. Pelätään sitä, ettei seurakunta opi näitä vuorosanoja tai on haluton osallistumaan vuorovaikutukseen. Siinäpä se ongelma onkin, että seurakuntalaisista tulee pelkkä katsomo. Tarkoitus olisi, että seurakunta on jumalanpalveluksen subjekti eikä se, että papit tekevät kaiken. Lukijan tulisi olla maallikko ja seurakunta osallistuu vuoropuheluun maallikon kanssa. Papit jääkööt statisteiksi.
Oikeat uskovaiset, konservatiivit ja fundamentalistit ovat ne henkilöryhmä, joka kaihertaa Heikin hampaankoloissa, samoin kuin fariseukset ja kirjanoppineet Jeesuksen vastustajina. Fundamentalisteille Raamattu on kirjaimelllisesti ymmärrettävä totuus. Sitä luetaan kuin lakikirjaa. Päivi Räsänen ja viidenneksi herätysliikkeeksi nimetty vanhoillinen kirkkopoliittinen ryhmittymä, lähetyshiippakunta ja Israelin ystävät ovat ”punaisia vaatteita”, jotka ärsyttävät toiminnallaan. Sekin on ongelma, että uskonto ja politiikka menevät sekaisin Suomen Kristillisdemokraateilta. Poliittinen puolue yrittää omia kristillisen uskon. Kirkon tulisi olla poliittisesti sitoutumaton, mutta kirkon työntekijöiden tulisi olla yhteiskunnallisesti aktiivisia. Myös seurakuntavaaleissa pitäisi poliittisten tunnusten näkyä. Kun ei kirkollisvaalien ryhmittymiä voi nimestä tunnistaa, eivät seurakuntalaiset viitsi äänestää. Heikki kertoo avoimesti olleensa 60-luvun poliittisessa kuohunnassa vasemmistolainen, mutta suostuneensa Oulussa pappisvihkimyksensä saatuaan luopumaan poliittisen puolueen jäsenyydestä. Eläkkeellä ollessaan hän osallistuu taas politiikkaan sosiaalidemokraattisen puolueen jäsenenä. Oulusta Heikki kertoo myös sen, että seurakunnassa vallitsi keskustelemattomuuden kulttuuri. Kirkkoherrat herroina hallitsevat niin työntekijäjoukkoa kuin johtavat kirkkoneuvostoja omaten sekä asioiden esittelyoikeuden ja puheenjohtajuuden että päätösten toimeenpanon.
Jos apostoli Paavalilla tuntuu olevan hieman liian suuri vaikutusvalta kristillisen uskon sisällön määrittäjänä, niin samaa Heikki epäilee myös Martti Lutherista. Luther puhui sammakoita juutalaisista ja oli myötävaikuttamassa talonpoikaiskapinan väkivaltaiseen tukahduttamiseen. Uskontunnustuksista Heikki sanoo, että Nikeassa hyväksyttiin Apostolinen uskontunnustus vuonna 325 ja Konstantinopolissa 381 Nikealais-konstantinolainen uskontunnustus. Siinä taisi mennä vähän mutkat suoriksi. Molemmissa kokouksissa hyväksyttiin tietysti jälkimmäinen tunnustus. Apostoliseksi kutsuttu tunnustus perustuu vanhaan Rooman seurakunnan kastetunnustukseen, joka vakiintui vasta 600-luvulla - ja nimenomaan läntisessä kirkossa.
Vaikka olen näitä reunahuomautuksia tehnytkin, niin totta se on, että Raamattua koskevat faktatiedot perustuvat merkittävien raamatunselittäjien Lars Aejmelaeuksen ja Kari Kuulan teoksiin. Raamatuntutkimuksesta kiinnostuneiden kannattaakin ottaa kirjavinkit huomioon.