Modernin ihmisen uskontunnustus
Wille Riekkinen: Valo ja pimeys. Teos 2025. 219 sivua.
Uskonasioita saa pohtia. Vai saako? Pelkäänpä, että tästäkin teoksesta myrsky
syntyy. Ehkä juuri ja juuri ajatella saa, kunhan ei lausu ääneen ajatuksiaan.
Monelle uskonasioiden pohdiskelu on pelkkää järkeilyä. Riekkiselle se lienee
ensisijaisesti kuitenkin Raamatun tulkintaa. Raamattua tulkitaan aina,
silloinkin, kun uskotaan niin kuin on kirjoitettu. Mutta Raamatun sisällä on
monenlaista teologiaa. Merkittävän teologisen lat
auksen sisältää erityisesti Johanneksen evankeliumi. Olen kuullut monesti
Johanneksen evankeliumia suositeltavan aloitusosaksi Raamatun lukua aloittaville.
Se näet on niin helppoa ja ymmärrettävää tekstiä! Raamattua ammatikseen
tutkiville se taitaa kuitenkin oli vaikeimmasta päästä ymmärrettävää.
Johanneksen evankeliumista Riekkinenkin aloittaa tämän kirjansa, jossa hän tuo esille oman teologisen ajattelunsa löytöjä. Tarkoituksena on irtautua Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta ja edistää ymmärrystä ja uskontolukutaitoa. Varhaiskristillisyyden haasteena oli kääntää Jeesus-traditio kreikaksi ja julistaa sanomaa Kristuksesta uudessa ympäristössä, jossa juutalainen kulttuuri oli vierasta. Johannes, evankeliumin kirjoittaja (jos nyt puhutaan pelkästä yhdestä kirjoittajasta), oli sekä juutalaista että kreikkalaista kulttuuria tunteva kristitty, joka kirjoitti Johanneksen nimellä kulkevan evankeliumin n. 100 jKr. Johannes esittelee jo prologissaan Jeesuksen lógoksena, joka viittaa kreikkalaisessa kulttuurissa tunnettuun järkeen ja järjestystä ylläpitävään voimaan. Johanneksen mukaan Jeesuksen kautta saamme tietoa Jumalasta. Jumalan tahto personifioituu hänessä. Hän vie yhteyteen Jumalan kanssa. Johanneksen evankeliumille on ominaista preesenttinen eskatologia, jonka mukaan iankaikkisuus on uskossa läsnä jo nyt. Muualla Uudessa testamentissa eskatologia on futuurista: aika kulkee kohti suurta tulevaisuudessa tapahtuvaa käännettä ja loppuratkaisua. Johanneksen evankeliumin eksistentialistiseen tulkintaan on vaikuttanut merkittävästi saksalainen teologi Rudolf Bultmann viime vuosisadan loppupuolella. Bultmann halusi ”entmytologisoida” evankeliumin eli poistaa kertomuksen myyttistä aineistoa, jotta voisi ymmärtää evankeliumin eksistentiaalista merkitystä. Kun näin tehdään, evankeliumi voidaan kääntää kielelle, joka avautuu modernille ihmiselle. Lähetystyössä on opittu, että evankeliumi on käännettävä kaikille kulttuureille. Vieraalla kielellä ja tuntemattomalla terminologialla esitetty julistus ei kohtaa kuulijaansa.
Kirkon dogmihistoria sisältää tiukkaa vääntöä siitä, miten apostolinen usko on tulkittava. Tätä vääntöä käytiin etenkin neljällä ensimmäisellä vuosisadalla. Päädyttiin Jumalaa koskeviin trinitaarisiin uskontunnustuksiin ja kristologiaa koskevaan kaksiluonto-oppiin, jotka yhä edelleen ovat koko kristikuntaa yhdistäviä tuntomerkkejä. Näistä opeista poikkeavat luetaan kristinuskosta vaikutteita saaneihin uskontoihin tai sitten ei-kristittyihin kuuluviksi. Sitä maailmaa, jossa uskontunnustukset syntyivät, ei enää ole. On siis kysyttävä, miten paljon kristilliset tunnustukset ovat olleet riippuvaisia ajan hengestä, käytettävissä olevasta filosofiasta ja kielestä sekä hallitsemisen halusta. Onko silloisten maailman- ja jumalakuvien formulointi ajatonta ja ikuista, vai tulisiko asiat ilmaista nykytietämyksen valossa kadottamatta uskoa Jumalaan? Perinteisellä linjalla olevaa vastausta Riekkinen nimittää yliluonnolliseksi teismiksi ja modernimpaa näkemystä panenteismiksi.
Yliluonnolliselle teismille on luonteenomaista nähdä Jumala maailman ulkopuolella olevaksi yliluonnolliseksi olennoksi, joka silloin tällöin puuttuu maailman tapahtumiin niitä valvoessaan ja ohjatessaan. Yliluonnollinen teismi perustuu antiikkiseen maailmankuvaan. Perinteen kantamana siitä on muodostunut läntisen kristillisyyden ja etenkin monien herätyskristillisten suuntausten vallitseva näkemys. Pan-en-teismi on Jumalaa tunnustava vaihtoehto, joka ei käsitä Jumalaa teistiseksi, ”taivaalliseksi persoonaksi”. Jumala on kaiken läpäisevä ja kaikkialla vaikuttava Henki. Maailmankaikkeus ei ole erillään Jumalasta vaan Jumalassa. Jumala ei ole kaukana meistä, vaan juuri tässä elämässä ympärillämme. Hän on perimmäinen todellisuus ja olemisen perusta. Jälkimmäinen käsitys Jumalasta on se, jonka Riekkinen kokee omakseen ja siltä pohjalta hän on muotoillut uuden uskontunnustuksen, jonka hän on kirjan loppuun laatinut.
Riekkinen ei ole ainoa, joka nykyään on puuttunut uskontunnustuksen muotoiluihin. Moni muukin on luonnostellut omia muunnoksiaan, joiden tarkoitus on rakentaa sellainen uskon sisällön muotoilu, joka perustuu Raamattuun, mutta on samalla ymmärrettävä modernille ihmiselle. Ehkä moni uskontunnustuksen kohdalla vaiti oleva seurakuntalainen yhtyy sanoihin, joissa antiikkinen maailmankuva on haihdutettu pois. Entäpä, jos ei-kristittykin kiinnostuisi ilmaisuista, joissa usko Jumalaan on saanut uuden, tuoreen tulkinnan? Luulen kyllä, että monelle, joka sanoo uskovansa kyllä Jumalaan, muttei sillä tavalla kuin kirkko opettaa, uudelleen muotoiltu uskontunnustus antaa houkuttelevan vaihtoehdon. Mutta kirkolle tämä tulee kyllä olemaan vaikeasti nielaistava pala. Uskontunnustuksen muotoon kajoaminen erottaisi kirkon globaalista kristittyjen yhteydestä. Jää yksittäisen papin harteille uskon sisällön julistaminen siinä muodossa, että kuulija kokee julistuksen puhuttelevaksi ja ymmärrettäväksi. Ennen kaikkea julistajien pitäisi ottaa kohteekseen ne ihmiset, joita perinteinen julistus ei tavoita. Korvasyyhyyn saarnaamisesta on rohjettava astua uusille poluille, joissa rohkaistaan ymmärrettävällä kielellä uskomaan ja turvautumaan Jumalaan.
Riekkisen teos sisältää paljon teologista kieltä, sekä Raamatun tutkimista että tietoja antiikin kulttuureista ja niiden vaikutuksesta sekä juutalaisuuteen että kristinuskoon. Moneen leipätekstiin on lisätty ekskurssin nimellä tietoikkunoita, joissa selvitetään yksityiskohtaisesti tekstiin liittyvää taustahistoriaa. Yksi tietoikkuna koskee zarathustralaisuutta, joka on merkittävästi vaikuttanut myös kristinuskoon. Teologeille tämä on ihan välttämätöntä ammattitiedon ylläpitämistä, maallikoille enemmän haasteellista tutustumista filosofiseen ja teologiseen aatemaailmaan. Joku voi luulla, että tällaisen uskonnollisen tiedon etsintä voi johtaa oikeasta uskosta harhautumiseen, mutta mitäpä se oikea usko sitten on? Kaiken kaikkiaan usko on Jumalan lahja ja Pyhän Hengen työtä. Sitä sopii aina rukoilla, että Jumala antaisi uskoa, ja mielellään myös toivoa ja rakkautta. Sitäkin sopii pyytää, että Jumala varjelisi harha-askeleista.
Mielenkiintoista ja valaisevaa raamatunselitystä löytyy uudelleensyntymisestä, ruumiin ylösnousemuksesta, Jeesuksen uhrikuolemasta ja ylösnousemuksesta, maallikoista, kirkollisesta vallankäytöstä, armolahjoista, persoonallisesta pahasta ja demonien pois ajamisesta ynnä muuta. Jeesuksen ylösnousemuksenkin Riekkinen ymmärtää metaforiseksi ilmaukseksi. Tähän on aika paljon syynä apostoli Paavalin opetus korinttilaisille, jossa ruumiin ylösnousemus täsmennetään kuvaukseksi ”kirkastetusta” ruumiista.
Riekkisen taustavaikuttajina ovat olleet mm. kiistellyt John Shelby Spohr ja Marcus J. Borg, mutta myös arvostetut Dietrich Bonhoeffer ja Paul Tillich. Suomalainen Pauliina Kainulainen puuttuu kirjallisuusluettelosta, vaikka juuri hän on ymmärtääkseni ilmoittanut edustavansa panenteististä Jumala-käsitystä.
Yhdyn Riekkisen toivomukseen, että oikeassa olemisen vaatimuksen sijasta olisi hyvä kuunnella mielekkään elämän kutsua. Ja uskon asioita saa pohtia. Harhaoppituomioita ei pitäisi julistaa eikä demonisoida tai polarisoida uskonnollista keskustelua.