Teologin ja humanistin sovittamaton ristiriita

Miikka Ruokanen: Miten uskoa kun ei voi uskoa? Martti Lutherin ja Ersamuksen väittely ihmisen vapauden rajoista. Kirjapaja 2022. 399 s.

Helsingin yliopiston dogmatiikan professori emeritus ja kiinalaisen Nanjingin teologisen seminaarin professori Miikka Ruokanen on väitellyt filosofian tohtoriksi Cambridgen yliopistossa väitöskirjallaan jonka nimi oli Trinitarian Grace in Martin Luther’s The Bondage of the Will (2021). Suomalaiselle lukijakunnalle hän on itse kääntänyt teoksensa suomeksi lyhentämällä viitteitä ja siirtämällä ne kirjan loppuun. Kirjan suomalainen nimi antaa odottaa hyvin yleistajuista selvitystä uskomisen ongelmaan. Mutta ihan näin helpolla ei kirjoittaja kyllä lukij aansa päästä.

Koulussa aikanaan opimme, että oppi-isämme Luther otti yhteen humanisti Erasmus Rotterdamilaisen (1466-1536) kanssa kirjoittamalla kirjan Sidottu ratkaisuvalta (1525). Lutheria pidettiin suuren luokan taistelijana, kun hän uskalsi ryhtyä debattiin aikansa arvostetuimpiin kuuluvan tiedemiehen kanssa. Miksi Miikka Ruokanen tarttuu vielä tähän aiheeseen? Varmaan siksi että Erasmuksen ajattelutapa tuntuu sitkeästi pysyvän elossa ja taitaa (piilo)vaikuttaa jopa kirkkomme tai ainakin herätysliikkeiden julistuksessa. Ihmisessä on myötäsyntyinen ajatus siitä, että pelastuksen eteen täytyy aina itse tehdä jotain. Jumala jelppaa meitä ja auttaa pelastukseen, kun me teemme oman osuutemme. Ihmisen osuus on tosin pieni, mutta ihan ilman sitä ei Jumalakaan voi auttaa. Ruokasen varsinainen motiivi aiheen esille ottamiseen on korjata valituksen jälkeisen ajan teologiaa, joka ei ole ymmärtänyt Lutheria oikein. Moderni teologia on kohdistanut kritiikkinsä kristillisen opin sisältöön pyrkien ”riisumaan sitä myyteistä”. Erilaisten filosofisten esiymmärrysten varassa on keskitytty kristinuskon eettiseen merkitykseen sekä siihen, miten kristillinen usko auttaa ihmistä oman itsensä ja eksistenssinsä ymmärtämisessä.

Arvostellessaan Erasmuksen edustamaa näkemystä entinen augustinolaismunkki Luther nojautui läntisen teologian suurimpaan auktoriteettiin kirkkoisä Augustinukseen (354-430). Augustinus on auktoriteetti sekä katoliselle että useimmille protestanttisille kirkoille. Hänen armo-opissaan on liittymäkohtia kreikankielisten idän kirkonkin isien käsityksiin. Augustinuksen mukaan Kolmiyhteisen Jumalan armo vapauttaa ihmisen epäuskon ja synnin orjuudesta kolmella tavalla.

1. Vain Jumalan Pyhä Henki voi herättää ja käännyttää syntisen. Tämä on Jumalan edeltä käyvä armo (gratia praeveniens): Jumalan sanaa käyttäen Jumalan henki saa aikaan synnintunnon ja synnyttää katumuksen. 2. Pyhä Henki tekee Kristuksen reaalisesti läsnä olevaksi syntisessä. Kristus Pyhässä Hengessään ihmisessä on se persoonallinen ”luomaton jumalallinen armo” sekä jumalallinen pyhyys ja vieras vanhurskaus, jonka perusteella syntinen vanhurskautetaan eli katsotaan Jumalalle kelvolliseksi. Syntinen partisipoi eli osallistuu sekä Kristuksen persoonan pyhyyteen että hänen ristinsä uhrin tuottamaan syntien sovitukseen ja ikuisen elämän antavaan ylösnousemukseen. Jumala katsoo ihmisen vanhurskaaksi sen perusteella, että Kristus Hengessään asuu ihmisessä, ei sen nojalla, että ihminen muuttuu olemukseltaan paremmaksi. 3. Kristityn pyhittyminen eli kasvu rakastamisen kyvyssä on uskossa asuvan Kristuksen Pyhän Hengen vaikuttamaa.

Keskiajan katolisuus opetti, että Jumalan armon ja ihmisen oman toiminnan yhteisvaikutuksessa inhimillinen luonto muuttuu paremmaksi, Jumalalle kelpaavaksi eli vanhurskaaksi. Vanhurskaus on armon avulla saavutettu ihmisen ominaisuus, parantunut sielun laatu. Vanhurskauttaminen perustuu näin ”luotuun armoon”, reaaliseen muutokseen luodussa ihmissielussa. Mitä akiivisemmin ihminen tekee yhteistyötä Jumalan armon kanssa, sitä enemmän hän saavuttaa ansiota eli meriittiä Jumalan silmissä. Vanhurskauttaminen ja pyhitys yhdentyvät.

Luther irtisanoutuu tahdon vapautta korostavasta myöhäiskeskiajan ”modernista” nominalistisesta teologiasta, johon Erasmus liittyi. Sen mukaan Jumala on tehnyt ihmiskunnan kanssa sopimuksen: Hän on velvollinen antamaan pelastavan armonsa sille, joka ensin omasta aloitteestaan vapaasti katuu syntejään, etsii armoa tehden sen, minkä voi. ”Siltä, joka tekee voitavansa, Jumala ei kiellä armoansa”.

Aiempi Sidottua ratkaisuvaltaa koskeva tutkimus ei ole huomannut Lutherin syvää riippivuutta Augustinuksen armo-opin trinitaarisesta eli kolminaisuusopillisesta ja pneumatologisesta luonteesta (pneumatologia = oppi Pyhästä Hengestä). Luther uudistaa armon, ei vain Kristus-keskeisenä, vaan myös Pyhä Henki -keskeisenä todellisuutena. Erasmusta kritisoivan Lutherin teologian ylin johtava teema on ”yksin armosta”, sola gratia. Tämä armo ei ole epämääräistä ihmisen ”hyväksymistä sellaisenaan”, vaan tämä armo toteutuu syntisen yhdistymisenä ihmiseksi tulleeseen Jumalan Poikaan Kristukseen Pyhässä Hengessä: unio cum Christo in Spiritu sancto.

Lutherin ja Erasmuksen väittely sisältää aitoja sovittamattomia paradigmaattisia eroavuuksia kristinuskon ytimen, armon evankeliumin ymmärtämisessä. Samalla konfliktiin sisältyy väärinymmärryksiä, jopa tahallisia väärintulkintoja. Erasmuksen ja Lutherin käsitysten läheneminen on jossain määrin mahdollista, mutta Lutherin ydinajatus ihmisen yhtymyksestä Kristukseen Pyhässä Hengessä ei sovi Erasmuksen ratinaalis-moralistiseen ymmärrykseen kristinuskosta.

Ruokanen uskoo, että hänen tutkimuksensa tulokset täydentävät ja vievät eteenpäin professori Tuomo Mannermaan inspiroimaa kansainvälisessä teologiassa tunnetuksi tullutta suomalaisen Luther-tutkimuksen tulkintaa. Suomalainen tutkimus korostaa Kristuksen ja uskovan yhtymistä, syntisen vanhurskauttamista osallisuutena eli partisipaationa Kristuksen persoonaan ja ominaisuuksiin sekä Kristuksen reaalista läsnäoloa uskossa. Tässä tulkinnassa kuitenkin Lutherin armo- ja vanhurskauttamisopin pneumatologinen ulottuvuus ja juridisen luonteen erottamattomuus ja samanaikaisuus ovat jääneet liian vähälle huomiolle.

Ihmisen tahdon vapaus toteutuu luonnollisen elämän alueella, mutta mikään ihmisen oma yritys tai ponnistelu ei yhdistä häntä takaisin Jumalan yhteyteen. Vain Jumalan armo voi sen tehdä. Ihminen on vapaa tekemään valintoja koskien hänen luonnollista ja sosiaalista maailmaansa asioissa, jotka ovat hänen alapuolellaan (se inferior), mutta hänellä ei ole vapaata ratkaisua koskien hänen yläpuolellaan (se superior) olevia transendenttisia voimia.

Etusivu    Kirja-arvioinnit