Kirkko toteuttaa Jumalan missiota

Kirkon olemus on MISSIO, toimittanut Jaakko Rusama. Juhlakirja dosentti Risto Ahosen täyttäessä 80 vuotta. Väyläkirjat 2023. 493 s.

Tapana on, että merkittävien akateemisten tutkijoiden merkkipäivinä julkaistaan juhlakirja. Tällaisen huomionosoituksen kohteeksi on nostettu opiskelutoverini Risto Ahonen, ”joka on tehnyt pitkän ja ansiokkaan päivätyön monissa merkittävissä viroissa ja tehtävissä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, kansainvälisissä tutkimusyhteyksissä ja erityisesti missiologian ja lähetystyön kysymyksissä” niin kuin juhlakirjan toimittaja tutkijadosentti Jaakko Rusama toteaa kirjan saatesanoissa. Minna-Mari Helaseppä on laatinut erinomaisen elämäkertakuvauksen, missä kerrotaan sekä Riston elämänvaiheista että hänen työstään tutkijana ja lähetystyön vaikuttajana. Kirjan lopussa on kooste jubilaarin julkaisuista, joihin sisältyy lukuisa määrä kirjoja ja vielä enemmän artikkeleita eri julkaisuissa.

L ähetysteologina Risto on raivannut tietä teologisten oppiaineiden välimaastossa ja soveltanut tietoa kirkon käytännön elämään. Tähän on antanut hyvän tilaisuuden työ Kirkon tutkimuskeskuksessa, jossa hän osallistui usein kirkon nelivuotiskertomusten toimittamiseen. Suomen Lähetysseuran palveluksessa Risto järjesti lähetysjuhlien yhteydessä missiologisia symposiumeja, joissa tarkasteltiin Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ja sen lähetystyötä osana globaalia ja kansainvälistä ekumeenista kristillistä yhteisöä.

Viime vuosisadalla tapahtui lähetystyössä suuri käänne, kun kirkon painopiste siirtyi pohjoisesta etelään. Enää ei voi puhua lähetystyön kohdemaista, kun lännen kirkkojen jäsenmäärä on supistunut ja etelässä sijaitsevien ”nuorten kirkkojen” jäsenmäärä kasvanut ja kasvaa edelleen. Vaikka lähetystyötä ei voi syyttää kolonialismista, lännen kirkkojen teologinen vaikutus on pitkään tukahduttanut nuorten kirkkojen omaa ääntä. Nyt on siirrytty aikaan, jolloin etelän kirkot osallistuvat teologisen keskusteluun ja länsimaiset toimijat opettelevat toimintansa kontekstualisoimista niihin oloihin, jotka yhteistyökumppanimaissa vallitsevat.

Lähetystyön trinitaarisella perustelulla on vaikutuksensa kirkon itseymmärrykseen ja rakenteeseen tilanteessa, jossa lähetys on muuttunut kirkkojen väliseksi yhteistyöksi. Lähetystyö on keskeinen osa kirkon ja sen työntekijän identiteettiä. Laajan teologisen tuotantonsa pääteos on jubilaarin mielestä vuosituhannen vaihteessa julkaistu Lähetys uudella vuosituhannella (2000), varsinkin teoksen suomenkielistä julkaisua laajempi englanninkielinen käännös. Englanninkielisessä versiossa on otettu huomioon toisen maailmansodan jälkeinen poliittinen kehitys ja maailmantilanteen muutos kuten Afrikan kansojen itsenäistyminen sekä Kiinan nousu nykyisenkaltaiseksi poliittiseksi mahtitekijäksi.

38 artikkelinkirjoittajaa on osallistunut onnittelukirjan kirjoitustalkoisiin. Näin suuren kirjoittajamäärän tuottamaa aineistoa ei voi tässä yhteydessä referoida enkä tiedä, osaanko luetella edes päälinjoja. Piispa Matti Repo kuvaa ansiokkaasti pitkä kansainvälistä ja ekumeenista kehitystä. Ekumeenisen liikkeen alkuna voi pitää vuoden 1910 Edinburghin maailmanlähetyksen konferenssia, jonka jälkeen syntyi opillisia kysymyksiä käsittelevä Faith and Order (F&O) sekä lähetystyötä kehittänyt International Missionary Council. Jälkimmäinen yhdistyi vuonna 1961 Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) toimielimeen Commission on World Mission and Evangelism (CWME). Merkittäviä tuloksia on saatu sakramentteja ja virkaa koskevissa selvityksissä, tärkeimpänä 1982 valmistunut ”Kaste, ehtoollinen ja virka” (BEM). Saavutettuun yksimielisyyteen perustuen on kyetty rakentamaan kirkkojenvälisiä sopimuksia, joista Suomelle merkittävä on ollut ”Porvoon yhteinen julkilausuma” sekä siihen liittyvä Porvoon julistus. Vuonna 1992 valmistuneen asiakirjan allekirjoittaminen toi Pohjoismaiden ja Baltian luterilaiset yhteyteen Britannian ja Irlannin anglikaanien kanssa. Matti Repo kuvaa myös Suomen kirkon lähetysstrategian kehitystä vuodesta 2010 alkaen. Lähetys perustuu kolmiyhteisen Jumalan toimintaan maailmassa. Lähtökohta on Jumalan olemuksessa, pyhän kolminaisuuden persoonien yhteydessä ja rakkaudessa. Jumala toteuttaa pelastavan työnsä kirkon ja sen armonvälineiden, sanan ja sakramenttien kautta. Kirkon elämä on lähetettynä olemista.

Luterilaisen maailmanliiton (LML) lähetysasiakirja ”Mission in Context: Transformation, Reconciliation Empowerment” julkaistiin 2004. Työryhmän teologisena sihteerinä toimi Risto Ahonen. Asiakirja hahmottaa lähetyksen kolmiosaisena muutoksen, sovinnon ja voimaannuttamisen kokonaisuutena. Kirkon ”olemassaolon syy on osallistuminen Jumalan lähetykseen” ja missio on perustavaa sen olemiselle yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen”.

Piispa emeritus Simo Peura kuvaa kirkon mission kokonaisvaltaisuutta, joka nousi lähetysteologian avainkäsitteeksi 1970-luvun puolivälissä. KMN:n yleiskokous Upsalassa 1968 ei pystynyt yhdistämään ekumeenista liikettä. Jännitteet johtivat siihen, että evankelikaalit irtaantuivat Maailman lähetysneuvostosta ja järjestäytyivät Lausannen liikkeeksi 1974. Korostamalla mission kokonaisvaltaisuutta oli mahdollista purkaa lähetysteologian piirissä ilmenneitä vastakkaisuuksia. Niinpä lähetyksen kokonaisvaltaisuudesta oli puhe kaikissa suurissa 1970-luvun ekumeenisissa konferensseissa. Evankeliumi on kokonaisvaltainen tapa lähestyä ihmistä, joka ei ole jaettavissa hengelliseen ja maalliseen. Kun aikaisemmin Matteuksen evankeliumin mukaista lähetyskäskyä (Matt. 28:18-20) on pidetty merkittävimpänä lähetystyön kiteytyksenä, on nykyään yhtä tärkeäksi noussut Jeesuksen Nasaretissa pitämä saarna (Luuk. 4:16-22). Se on ohjelmajulistus, joka sopii myös lähetystyön sisältöä koskevaksi kuvaukseksi. Jeesuksen rakkaus kohdistuu erityisesti syrjäytyneisiin, heikkoihin ja umpikujaan joutuneisiin. Kirkon mission kokonaisvaltaisuuteen sisältyy ajatus siitä, että evankeliumi muuttaa koko maailman. Muutosta on lähetysteologiassa pyritty kuvaamaan uudella tavalla, jotta länsimaisen kehitysapuajattelun ja lähetystyön virheet voitaisiin välttää. Länsimaiseen kulttuuriin sisältynyt virhe on pyrkimys erottaa hengellinen ja maallinen toisistaan. Kulttuuriset erot ovat estäneet näkemästä, että aasialaiset ja afrikkalaiset ymmärtävät elämän tarkoituksen kokonaisvaltaisesti. Kurjuuden perussyy on yhtä lailla uskonnollinen kuin surkeista olosuhteista johtuva rakenteellinen ongelma. Virheiden voittamiseksi on alettu puhua transformaatiosta, syvällisestä muutoksesta, jonka evankeliumi saa aikaan. Transformaatiota on sittemmin korostettu myös evankelikaalisessa liikkeessä. Tällöinkin lähtökohtana on ollut länsimaisen kehitysyhteistyön kritiikki. Myös LML on omaksunut lähetysteologiassaan transformaation idean. Uskontodistuksen ohella kirkon missio on sitoutunut epäoikeudenmukaisten ja epäinhimillisten olosuhteiden muuttamiseen. Kristuksesta todistaminen on jokaisen kristityn tehtävä. Tämä koskee erityisesti niitä, jotka toimivat lähetysjärjestön palveluksessa. Yhteys kirkkoon ja sen hengelliseen elämään ei saa heiketä eikä kirkollista leimautumista pidä karttaa.

Tästä aiheesta näyttäisi kirjoittavan myös lähetysjohtaja Jukka Kääriäinen, joka kertoo anonyymistä lähetystyöntekijästä. Ehkä ei kuitenkaan ole enää paluuta vanhanaikaiseen lähetyssaarnaaja -mielikuvaan. Lähetystyöntekijäthän toimivat usein kumppanikirkkojensa työntekijöinä eikä heidän virkanimikkeenään voi oikein pitää lähetysprefiksillä varustettua toimenkuvaa. Minäkin taisin olla jo 70-luvulla ammatiltani ”educational professor”, millä nimikkeellä minulle haettiin työlupaa. Varsinaista ruohonjuuritason lähetystyötä en tehnyt, vaan toimin uskonopin opettajana kirkon työntekijöille.

Transformaatiosta kirjoittaa myös kehitysyhteistyön koordinaattori Jorma Kuitunen. Hän nostaa esille aiheen, josta Risto on kirjoittanut yhden teoksen, nimittäin kääntymisen/käännyttämisen. Länsimaisssa lähetystyö nostaa monelle karvat pystyyn juuri sen tähden, että se ymmärretään käännyttämiseksi. Toki sellaistakin on tapahtunut, mutta sellainen toiminta ei kestä kristinuskon eettisiä ja teologisia periaatteita. Usko syntyy vain sellaisen ihmisen mielessä, joka itse haluaa kääntyä Jumalan puoleen. Kirkkojen yhteistyönä on selvitetty kääntymisen teologiaa ja etiikkaa sekä laadittu proselytismin vastaisia pelisääntöjä. Ne eivät sulje pois missionaarisuutta eli oman uskon esillä pitämistä niin, että toivoo ja kutsuu muita samaan.

Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja emeritus Jaakko Mäkelä siteeraa artikkelissaan Maailmanlähetyksen uusia toimijoita minun kirjoitustani Etiopialaisen kirkon kasvutarina, joka on julkaistu lähetysseniorit.fi -osoitteessa. Kirjoitus ei ole omani, vaan se on käännös Staffan Grenstedtin väitöskirjasta Ambaricho and Shonkolla. Sain Staffanilta luvan kirjan kääntämiseen suomeksi. Kääntämäni kirja toimii kuitenkin hyvänä kuvauksena etiopialaisen kirkon kasvusta, kirkon, jonka jäsenmäärä on kasvanut 60 vuodessa 20 000:sta 10 miljoonaan. Etiopiassa tapahtunut kirkon kasvu on samansuuntaista koko globaalissa etelässä.

Tekee vielä mieli mainita piispa emeritus Juha Pihkalan artikkeli Kokonaisvaltainen lähetys avautuu Jumalan ja hänen armonsa kolminaisuudesta. Kirjoituksensa päätteeksi Pihkala peräänkuuluttaa kirkon lähetyksen perustamista. Aikaisempi hanke epäonnistui. Olisikohan nyt jo aika perustaa kirkon oma lähetys, jotta lähetyksen subjektina olisi kirkko eikä lähetysjärjestö, jolla on herätysliiketausta? Ei tarvitsi eteläisten kirkkojen ihmetellä suomalaisen piispan vieraillessa heidän luonaan, miksi lähetystyön toimijana on järjestö eikä kirkko. Nuori kirkko kaipaa kumppanikseen toista kirkkoa eikä sen sisällä toimivaa yhdistystä.


Etusivu    Kirja-arvioinnit