Urheilulääkärin missio
Oskari Saari: Aki Hintsa. Tänään olen elossa. Kuolevan miehen päiväkirja. WSOY 2021. 336 s.
Kuolema on armoton. Senkin kyllä kestäisi, jos kuolema tulisi ikäjärjestyksessä, mutta kun se tulee ennalta odottamatta ja erilaisilla tavoilla. Yleisimmin kuolema tietysti tulee sairauden kautta. Kirkkorukouksessa pyydetään Jumalaa varjelemaan pahalta ja äkilliseltä kuolemalta. Moni nuykyihminen kyllä ymmärtääkseni toivoo tällaista lähtöä. Pitkittynyt kuolema on kuolemisen lisäksi kitumista ja kärsimistä. Se on elämistä pelon ja epätoivon vaihtelussa. Hyvään Jumalaan uskovalle kuolema on turvallista jättäytymistä Jumalan käsiin. Mutta eikö Jumala ole parantava ja ihmeitä tekevä Jumala?
Tällaisia kysymyksiä me kaikki
joudumme pohtimaan, kuka tosin enemmän, kuka vähemmän. Näitä kysymyksiä pohtii
myös kansainvälisesti tunnetuksi tullut formulakuskien lääkäri, Aki Hintsa, joka
sai keväällä 2015 syöpädiagnoosin ja eli 18 kuukautta taistellen haimasyöpää
vastaan. Kirja pohjautuu Hintsan päiväkirjamerkintöihin ja hänen ystävänsä
Oskari Saaren tekemiin haastatteluihin. Saari oli jo aiemmin toimittanut Hintsan
yritysfilosofiaa esittelevän kirjan Voittamisen anatomia (englannin
kieliseltä nimeltään The Core), joka kuvaa Hintsa Performance-nimisen
(urheilu)valmennusyrityksen periaatteita.
Kuolevan miehen päiväkirja on Aki Hintsan missio, jossa hän kertoo avoimesti sairaudestaan ja taistelustaan sitä vastaan, jotta kirjan lukijat löytäisivät myös elämälleen merkityksen. Kolme vuosikymmentä sitten Hintsa toimi lähetyslääkärinä Etiopiassa. Uskovana miehenä hänen koko elämänsä on ollut missiota. Minullakin oli kunnia tavata Hintsa Addis Abebassa vuonna 1997. En onneksi joutunut hänen leikkauspöydälleen, toisin kuin lähettitoverini, joka sai pelastavan diagnoosin ajoissa. Etiopiassa kyllä pelastettavaa riittää ja lääkäri on kunnioitettu ihmeidentekijä. Hintsan mielenrkiinto urheiluun johti kuitenkin jo Etiopiassa hänet urheilulääketieteen piiriin, kun hön ystävystyi etiopialaisen pitkä matkan juoksijan Haile Gebrselassien kanssa. Mielenkiintoista tässä ystävyydessä oli se, ettei vain etiopialainen urheilija saanut turvaa suomalaisesta lääkäristä, vaan lääkäri oppi vuorovaikutuksessa etiopialaisen kanssa urheilumenestyksen perusteita. Etiopialaisen elämänarvot olivat kohdillaan. Hän osasi ottaa urheilun ”vain urheiluna” eikä stressannut itseään voittamisen pakolla.
Etiopiasta Eurooppaan palanneena Hintsa kiinnostui nimenomaan urheilulääkärin työstä, mikä natsasi sopivasti hänen oman urheiluinnostuksensa kanssa. Nuorena hän oli haaveillut jääkiekkoilijan urasta. Autoista hän oli aina kiinnostunut suomalaisten miesten tavoin, mutta ei kai ollut sentään havitellut autourheilijan uraa. Lääkäriä ne autourheilijatkin tarvitsevat eikä riitä että lääkäri on terveyskeskuksessa. Hänen pitää olla varikolla ja varsinkin silloin, kun kisa on menossa. Jos nimeltä pitäisi mainita Hintsalle läheisiä formulakuskeja, niin kaksi heistä on yli muiden, Mika Häkkinen ja Lewis Hamilton. Hintsa ei lääkärinä omistautunut vain vahinkojen korjaamiseen, vaan ennen kaikkea huippu-urheilijoiden elämäntapavalmennukseen. Piti keksiä se voittamisen filosofia (tai olkoon vaikka ’anatomia’), joka syntyi Haile Gebrselassien kohtaamisesta. Lääkäri osasi hyvin neuvoa, miten urheilijan on osattava levätä ja syödä kunnolla ja rentoutua. Lääkärille kävi kuitenkin niin, ettei hän osannut soveltaa hyviä oppeja itseensä. Hän teki työtä vuorotta, oli aina matkoilla ja laiminlöi perhettään. Seurauksena oli perheen hajoaminen. Pakkopysäys pakotti miettimään, olisiko aika vähän vaihtaa alaa. Pysäys johti Hintsa Performancen perustamiseen, jossa annettiin henkistä valmennusta yrityselämään. Urheiluvalmennusideologia oli helposti muunnettavissa kaikkeen yrityselämään sopivaksi toiminnaksi, jossa yrityksen tehoa ja suorituskykyä pyrittiin trimmaamaan. Oli myös olemassa huipputason yrityskonfenssi, World Economic Forum, johon kuului maailman merkittävimmät yritysjohtajat. Kun Hintsa osallistui näihin kokouksiin, hän oli jo syöpädiagnoosin saanut potilas. Mutta hänellä oli painavaa sanottavaa, ehkä juuri sen tähden, että hänellä oli aika käymässä vähiin ja oma elämä, sen tarkoitus, oli saatava järjestykseen.
Hintsa pyytää ystäväänsä kirjoittamaan itsestään kirjan, joka kertoo hänen taistelustaan sairautta vastaan ja sisältää myös yhteenvedon hänen elämänfilosofiastaan. Tämä kirja tulee olemaan kuolevan miehen missio, jossa hän puhuu vielä jälkipolville terveistä elämäntavoista js uskostaan Jumalaan. Usko on se core, ydin, josta kumpuaa ihmisen elämänilo, voima ja luottamus.
Aikuiset lapset olivat paikalla sveitsiläisessä sairaalassa, jossa heidän isänsä hengitti viimeisen henkäyksensä; toisesta avioliitosta syntyneet nuoremmat lapset olivat jo aikaisemmin jättäneet hyvästit isälleen. Lapsista Stina peri isänsä yrityksen jatkaen isän uraa.
Hintsaa viesteillään lohduttavat ystävät tuntuvat samanlaisilta kuin Jobin ystävät, että eivät he kuolevan miehen taakkaa helpota, vaan lisäävät. Uskovaisuuteen kuuluu maailman hylkääminen ja ystävyyssuhteen rajoittaminen samaa ajattelua edustavaan ryhmään. On myös niitä, jotka menestystelogian tavoin uskovat Jumalan parantavan hartaasti hänen puoleensa kääntyvän ja kääntymisen elämäntavoillaan osoittavan. Uskovaisuuteen kuuluu valitettavasti vikoilu ja pahantahtoisuus, vaikka juuri sen luulisi olevan heistä kaukana. Hintsan on pakko ottaa vähän etäisyyttä omaan uskonnolliseen taustayhteisöönsä. Hän ei halua vetää mitään roolia eikä teeskennellä olevansa jotain muuta kuin on. Hän ei suostu alistumaan lain alle, vaan turvautumaan Jumalan armoon. Parantajapappeihin hän kuitenkin tukeutuu, ja sen ymmärtää, että kun ihminen on hädässä, niin kaikki konstit on käytettävä. Sitä Eija-Riitta Korholan mainitsemaksi merkittyä päätelmää, ettei uskossa kirkkoa tarvita, sillä vain Jeesus auttaa, en puaraisematta nielaise. Kristus on perustanut myös seurakunnan, joka on hänen ruumiinsa. Ei ole kohta Kristustakaan, ellei ole hänen kirkkoaan (seurakuntaansa).
Asia, jonka Hintsa sivuuttaa ajattelussaan, on huippu-urheilun ja autourheilun mielekkyys maailmassa, jossa suurella osalla ihmisiä ei ole minkäänlaisia edellytyksiä ihmisarvoiseen elämään. Mitä ympäristövaikutuksia huippu-urheilulla on maailman ekologiseen hätätilaan? Tyytyykö urheiluvalmennus siihen, että urheilija vain yrittää parhaansa ja katsoo, mihin se riittää?