Kristinuskon antiikkisilla juurilla
Serafim Seppälä: Antiikista Bysanttiin. Aatehistoriallisia murroksia. Gaudeamus 2021. 448 s.
Vierailin kerran Joensuun ortodoksisen seminaarin kirkossa, joka on ortodoksipappien koulutuspaikka. Tuttuun ortodoksitapaan kirkon seinät ja katto on maalattu täyteen kristillisen teologian summaavaa kuva-aineistoa. Kuvamateriaali lähtee aina antiikista asti, sillä yläkerran parvelle on kuvattu Vanhan testamentin profeettojen rinnalle antiikin kreikkalaisia filosofeja. Sitä jäin miettimään, mitä tekemistä antiikin filosofeilla on pyhien profeettojen rinnalla. Serafim Seppälän kirja antoi vastauksen ihmettelyyni. Ortodoksinen kirkko ajattelee Jumalan ilmaisseen itseään molempien perinteiden kautta varjokuvien lailla. Antiikin filosofit eivät siis olleet kristinuskoon sopimattomia puhumattakaan oikeaa Jumala-uskoa vastaan sotivia pakanallisia aatteita.
Protestanttisessa uskonkäsityksessä pyritään usein vastustamaan ja demonisoimaan
kaikkea epäraamatulliseksi koettua vastaan. Ortodoksinen usko on avarampi ja
sovittelevampi. Serafim antaa ymmärtää, että uskonnolliseen elämään voi kuulua
jopa nauru ja ilveily. Niinpä hän kirjoittaa yhden luvun aiheenaan nauru. Muiden
lukujen aiheina ovat kysymys sielusta ja ruumiista, seksuaalisuus, lapset ja
lapseus, ihonväri ja orjuus, katsomisen taito, (pyhän) tuoksu, ystävyys,
suudelma, unien tulkinta, kuolema ja eläimet.
Kaikissa aihepiireissä lähdetään aina liikkeelle maailmanhistorian sivuilla tunnetuiksi tulleista filosofeista, kuten Pythagoras, Sokrates, Platon, Aristoteles ja Cicero. Idän viisaat miehet eivät tunteneet kristinuskoa, mutta he etsivät totuutta hartaasti. Raamatunhistorian sivujen jälkeen tullaan apologeettoihin ja kirkkoisiin. Jokaisen luvun lopussa on tiivistelmä edellä kuvatusta aihepiiristä ja samalla pieni kuvaus siitä, mitä asia meille merkitsee. Serafim on käynyt läpi valtavan määrän materiaalia. Hän kertoo itse työstäneensä tätä aihepiiriä 30 vuotta ja kirjan kokoamiseen meni 11 vuotta. Monelta muulta olisi homma jäänyt kesken jo varsin varhaisessa vaiheessa. Itä-Suomen yliopiston systemaattisen teologian ja patristiikan professorille tämä työ on kuitenkin koko elämäntyön lopputulos, summa theologiae. Vaikka mistäpä minä voin tietää, mitä tällä idän kirkon enkelitohtorilla on vielä mielessään ja mitä hän vielä ehtii? Tämä arvosteltava kirja ei ole kuitenkaan systemaattisen teologian kokoomateos, vaan eräänlainen johdanto siihen. Minun opiskeluaikanani läntisen teologian laitoksella sitä kutsuttiin teologisiksi esikäsitteiksi. Antiikin filosofian tuntemus kuuluu siis läntiseenkin teologiaan.
Serafim näkee lännen ja idän kirkon eroamisen alkavaksi jo kirkkoisien aikana. Mm. Hieronymus, Ambrosius ja Augustinus edustavat läntistä (latinalaista) teologiaa. Itäisiä (kreikkalaisia) teologeja ovat mm. Klemens Aleksandrialainen ja Kappadokian isät, kaksi Gregoriusta, Nyssalainen ja Nazianzilainen, josta jälkimmäisestä idän kirkko käyttää nimitystä Gregorius Teologi. Häntä Serafim siteeraa hyvin ahkerasti. Hänen mielestään on outoa, että idän kirkko jäi paljon pienemmäksi kuin lännen kirkko. Idässä on ollut paljon antoisaa teologista ajattelua, mitä lännessä ei tunneta eikä sitä osata arvostaa. Lännen kirkko edustaa pessimististä ajattelua ja ihmiskuvaa, itä positiivista. Idän kristilliselle elämälle oli ominaista kaikkien aistien huomioiminen, mikä ilmeni ihan käytännössä sekä näkö- että haju-ja tuntoaistin huomioimisena liturgiassa. Toki kuulokin huomioidaan, mutta se taitaa olla enemmän läntinen painotus. Luterilainen ja kalvinistinen uskontulkinta on ortodoksiselle teologialle marginaalista; sillä ei ole arvoa. Ehkä protestanttinen kirkko on niin kovasti maailman mukaan muuttuva ja rationaalisessa nykyajassa elävä, että antiikkiin ja Bysanttiin viehättynyt teologi tuntee sopeutuvansa paremmin tuohon menneen ajan viisaaseen ajatteluun kuin nykymaailman menoon. Kirjoittajan yksi johtopäätös on se, että sosiaalisessa mielessä me nykyajan ihmiset olemme jotakuinkin invalideja verrattuna antiikin ja Bysantin kulttuureihin. Onkohan meillä sydämen sivistystä?
Jos et jaksa lukea tätä ”tiiliskiveä” kokonaan, voit ainakin lukea teoksen epilogin, joka on tiivistelmä ja samalla johtopäätös siitä, mitä antiikin ja Bysantin ajattelu opettaa.
Kirjasta opin muun muassa sen, että antiikin filosofit ja vanhan ajan kirkkoisät eivät olleet omilla jakolinjoillaankaan samanmielisiä, ei idässä eikä lännessä. Kirkolliskokouksissa nuijittiin kirkon usko kiveen hakatuksi. Sen jälkeen oli pulinat pois. Kristillisen kirkon jakautuminen alkoi jo kirkkoisien aikaan, vaikka se sinetöitiin vasta vuonna 1054.