Uskontojournalistin tarina
Olli Seppälä: Jälleenlöydetty tie. Kuinka kirjoitin hengelliset muistelmat. Väyläkirjat 2024. 237 sivua.
Pitkään Kotimaa-lehden toimittajana toiminut Olli Seppälä kertoo kirjassaan omasta elämästään, mutta ehkä ennen kaikkea työstään uskontojournalistina ja kirjailijana. Näkökulmakseen hän on valinnut oman hengellisen elämän. Hänen mielestään pelkkien muistojen ja päiväkirjojen varaan rakennettu kronologinen muistelmateos ei voi herättää yleistä mielenkiintoa. Ollin kirjoittama teos jakautuu kolmeen lukuun, joista ensimmäinen on nimeltään Muistin varassa. Tämä osa sisältää elämäkertatietoja, jotka kuitenkin tulevat esiin tipoittain muistikuvina ja kertomuksella höystettyinä. Toinen osa on Jumalan edessä. Siinä kirjoittaja kuvaa hengellisen elämänsä kehitystä Jumalalle osoitettuna rukouksena. Kolmas osa Sanojen virrassa näyttää sisältävän katkelmia elämän varrella koetuista muistoista ja muistiinpanoista, jotka sisältävät koko joukon jo aikoja sitten luoduista aforismeista, joita kirjoittaja on tallentanut ”pöytälaatikkoonsa”.
Kirjoittaja esittelee itsensä
Helsingin Konalassa kasvaneeksi helsinkiläiseksi, joka opiskeli teologiaa ja
teatteritiedettä valmistuen filosofian maisteriksi. Hänellä on vaimo ja kolme
aikuista lasta, kaksi lastenlasta ja villakoira. Hän harrastaa lintuja, perhosia
sekä kelloja ja mustekyniä. Näistä asioista olen Kotimaan lukijana hyvin
tietoinen. Niistä olen oppinut, että hän tietää mainituista asioista paljon
faktatietoa, mutta sijoittaa faktaan fiktiivisen sadun. Takasivun kirjoitus on
siis sekoitus humoristista tosiasioiden ja mielikuvituksen leikkiä, mutta
sisältää myös hartaudellisen elementin, joka päättyy lopuksi leikkisäksi
rukoukseksi. Ehkä Olli on ollut Kotimaa-lehdessä se henkilö, joka on yrittänyt
pitää esillä kepeyttä ja huumoria. Leikki ei kuitenkaan ole ollut itse tarkoitus.
Eläkkeellä ollessaan hän on vieläkin jatkanut kirjoittamista lehteen. Lieneekö
kirjojakin vielä odotettavissa?
Olli opiskeli 70-luvulla. Herätyskristillisyys ja vasemmistolaispolitiikka olivat silloin nousussa, mutta Olli otti etäisyyttä opilliseen ja tiukasti sitovaan uskonnon harjoittamiseen. Politiikkaan hän ei osallistunut, vaikka appiukko olikin liberaalisen puolueen kansanedustaja. Lapsuuden hengelliset kokemukset, joihin sisältyivät vuodet Pitäjänmäen seurakunnassa, houkuttelivat häntä lukemaan teologiaa. Mutta hänellä ei ollut varmuutta, mihin hän oikein pyrkii ja mikä hänestä isona tulee. Teologian gradu oli jo valmisteilla, kun pääaineen opettaja vihjaisi oppilaalleen: ”Tämä sopisi paremmin kirjallisuustieteeseen.” Teologian opinnot vaihtuivat teatteritieteeseen ja journalistiopintoihin. Tämä ei tarkoittanut irtiottoa hengellisestä elämästä, vaan päinvastoin journalistisesta otetta hengellisestä elämästä kertomiseen ja siihen liittyvän tiedon välittämiseen. Valmistuttuaan hän hakeutui hengellisten lehtien palvelukseen.
Olli määrittelee itsensä liberaaliteologiksi. Koin sen omana opiskeluaikanani leimasanaksi, josta opiskelijoita varoitettiin vakavasti. Teologian opiskelijaa varoittavana esimerkkinä käytettiin sanontaa: ”Aloitti Hengessä, mutta lopetti Helsingissä.” Ollille liberaali usko merkitsee sananmukaisesti vapautta uskoa omalla tavallaan. Nykyään tällainen tapa uskoa on tullut yleiseksi. Monille se on merkinnyt irrottautumista perinteisestä kristillisestä uskosta. Uskotaan kyllä, mutta ei niin kuin kirkko opettaa. Ollillakin on havaittavissa tätä irrottautumista tiukasta kristillisestä perinteestä. Augustinuksen opetus perisynnistä nostattaa hänessä näppylöitä. Syyllisyysvetoinen herätyskristillisyys, joka tuntui kuristusotteelta, lakkasi kiinnostamasta. Tilalle tuli avarampi yhteiskunnallista näkemystä korostava tulkinta uskosta. Nykyihmisen suurin ongelma ei ole synti, vaan tunne siitä, ettei kelpaa, että elämä on liian vaativaa ja se tarjoaa ihanteita, joita ei pysty saavuttamaan. Olli analysoi myös käsityksiään Jumalan persoonasta. Jumalan liittyvän Isä -attribuutin hän kokee itselleen vieraaksi. Se voi johtua siitäkin, että hän jäi kuusivuotiaana isästään orvoksi. Eipä tietenkään puhe Jumalasta Isänä tarkoita muuta kuin symbolikuvaa Jumalasta, joka on niin kuin paras mahdollinen isä. Kristillisessä julistuksessa ei pitäisi ehkä liikaa hehkutella tätä maskuliinista kuvaa, vaan tuoda esiin myös Jumalan feminiinistä puolta tai sitten ymmärtää Jumalan sukupuolettomana olentona, jollainen hän uskomme mukaan onkin. Jumalan toisesta persoonasta puhuttaessa Ollille on ehkä läheisempi ilmaisu Kristus. Jeesuksen nimen toistelu tuntuu välillä siirappiselta kiittelyltä. Taivaspuhekin tuntuu usein kovin imelältä. Olli sanoo, ettei kovasti kaipaa taivaaseen pääsyä. Tärkeämpi kuin päämäärä on tiellä kulkeminen. Riittää, että saa olla pyhiinvaeltaja hengellisellä tiellä.
Olli ei ole viehättynyt dogmaattiseen uskoon, joka on esitetty kirkon virallisena, piispojen valvomana ja pappien opettamana oppina. Häntä kiinnostaa eletty usko, uskonto sellaisena kuin ihmiset sen kokevat. Kaikissa kirkoissa on havaittavissa selvä ero kirkon virallisen opetuksen ja sen välillä, miten kirkon jäsenet faktisesti ilmentävät uskoaan. Nykyään eletty usko edustaa omaa tutkimusalaansa.
Ehkä edellä kerrotusta jo käy ilmi, miksi Olli ei halunnut papiksi. Hän haluaa elää vapaana tiukasta sitoumuksesta. Opiskeluun liittyvä seurakuntaharjoittelukin antoi tunteen, että ei tämä taida olla koko elämän kattava kutsumus. Kerran tuli otettua yhteyttä piispaan ja kysyttyä, paljonko pitäisi opiskella lisää, jotta filosofian maisteri saisi aiemmat teologiset opinnot mukaan lukien pappisvihkimyksen. Piispan vastauksesta sai tehtyä johtopäätöksen, että yksi vuosi olisi lisää opiskelua. Ongelmaksi taisi kuitenkin tulla se, ettei riittävää sisäistä kutsua tullut.
Uskontojournalistin kutsumus ei vaikuta yhtään hassummalta hengelliseltä kutsumukselta. Siinä Olli on voinut hyödyntää henkilökohtaista karismaansa hauskana tarinankertojana ja lempiharrastuksiaan lintujen ja perhosten tutkimista ja valokuvausta, joilla elävöittää kirjoitettuja tarinoita. Joskus journalistin toimintaohjeet ovat vaatineet jutun tekijää pidättymään virkatehtävässään toimimasta henkilökohtaisen hartauden harjoittajan roolissa, mutta aina rooleja ei voi tai ei ole tarpeellista erottaa toisistaan.
Elämän mittaisen uskontojournalistin ura on kuljettanut monenlaisissa tapahtumissa. On pitänyt raportoida nauruherätystä ja herätysliikkeiden kesäjuhlia, osallistua hiljaisuuden retriittiin, tutustua mystiikkaan, enkeliuskoon ja hippeihin, haastatella piispoja, käsitellä lapsen menettämistä ja tietenkin naispappeutta ja homoseksuaalisuutta kirkollisina ongelmina. On pitänyt myös lukea kirjoja, jotka avartavat näkemystä ja sivistävät. On päässyt kirjoittamaan itse kirjoja, joiden kirjoittaminen ja toimittaminen on vaatinut paljon vaivannäköä.
Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää, että tämän kirjan lukeminen tekee hyvää sellaiselle, joka on kokenut uskonnon enemmän taakaksi ja suoritukseksi kuin iloksi ja vapautukseksi. Jääkiekkokielellä: älä purista mailaa.