Henkistä ja hengellistä etsintää
Sanna Vaara: Jumalan katkennut kynä. Viisas elämä 2024. 255 s.
Kustantaja pyysi neljä kirjaa kirjoittanutta Vaaraa kirjoittamaan seuraavan teoksensa uskonnosta, Jumalan etsinnästään. Tähän antoi aihetta se, että kirjoittaja oli jo aiemmin kertonut kirjoissaan Jumalasta.
Aihe tuntui kuitenkin hämmentävältä ja haastavalta. Ainahan sitä voi kirjoittaa tietysti Jumalasta, mutta kuka nyt olisi aiheesta kiinnostunut. Eikö pikemminkin päinvastoin: Jumalasta kirjoittava saattaa itsensä kirjailijana marginaaliin, höpöjen joukkoon. Mutta kun asia sentään oli joka tapauksessa kirjoittajaa kiinnostava, tuntui olevan tarvetta vastata haasteeseen. Kaikelle tälle johdannoksi on tietysti sanottava, että kotitausta ei ollut uskontoon sitoutuva eikä siitä elämäänsä voimaa ammentava. Äiti oli skitsofreenikko ja isä rapajuoppo naistenmies. Äitikin oli juoppo. Kahden juopon kodissa kasvaminen oli huono kasvualusta lapsille. Äiti ei ikinä puhunut Jumalasta. Hän oli jossain vaiheessa liittynyt takaisia kirkkoon, mutta oli tapakristitty niin kuin moni muu tavallinen tallaaja.
Mummi oli Sanna Vaaralle tärkeä ihminen. Mummi tosin sairasti ulkonäköön pahasti vaikuttavaa harvinaista tautia, joka tekee karvattomaksi, siis hiuksettomaksi, ja hänellä oli myös skitsofrenia. Mummi oli uskonnollinen ja ilmaisi sitä laulamalla hengellisiä lauluja ja lukemalla Raamattua. Hänen miehensä oli kuoli viinaan 46-vuotiaana, erosi kirkosta ja otti myös lapset pois seurakunnasta. Mummi pysyi kirkon jäsenenä.
Niihin aikoihin, kun tämä kaikki tapahtui, ei kirkosta eroaminen vielä ollut
yleistä. Viime vuosina siitä on tullut jonkinlainen trendi. Yhä useampi
kyllästyy tapakristillisyyteen, mikä taitaa kyllä tarkoittaa sitä, ettei ole
ollutkaan muuta kristillistä tapaa kuin olla kirkon jäsen käyttämättä kuitenkaan
hyväksi mitään kirkon palveluja. Kun sosiaalinen paine ei enää pidä kirkossa,
alkaa toinen sosiaalinen paine, joka houkuttaa liittymään kirkosta eronneiden
fiksumpaan (?) joukkoon.
Sanna Vaara oli lapsena kastettu, mutta oli eronnut kirkosta. Kysymys Jumalasta häntä kuitenkin mietitytti, varsinkin esikoislapsensa syntymän jälkeen. Terapian, äidiksi tulon ja perheensä rakkauden ravitsemana hän yritti olla vähintään tasapainoinen äiti. Tässä olivat elämän eväät totuuden etsimiselle, mikä vei tutustumaan myös hengenelämän saloihin. Etsintä vei tutkimaan astrologiaa ja Reiki -henkisyyteen sekä Ihmeiden Oppikurssiin, tantrakursseille, shamaaniparantajien luo, hypnoosihoidosta rosen-terapiaan, kirologiaan ja grafologiaan. Luettelo jatkuu vielä pitkään aina intialaiseen viisauteen ja Äiti Amman halauksiin saakka. Opiskelu on tapahtunut osallistumalla järjestettyihin opetustilaisuuksiin ja lukemalla lukemattomia kirjoja. Sitten tuli mukaan kristilliseen uskoon ohjaavat ignatiaanisen hengellisen ohjaajan kurssi, sydänrukouksen ohjaajakoulutus ja Hiljaisuuden Ystävien toiminta. Luostariretriitti hiljaisuuden keskuksessa oli merkittävä askel kohti kristillistä mystiikkaa, jossa ohjaajina toimivat kristillisen kirkon työntekijät. Yksi heistä sattui kysymään sitäkin, että oletko kirkon jäsen. Tässä vaiheessa pieni häpeän tunne täytti vastaajan mielen, mutta oli helppo puolustautua ilmoittamalla, että lapset ovat liittyneet kirkon jäseniksi. Ohjaajan oli pakko tunnustaa, että hän on ollut aikana kirkon jäsen ja säilyttänyt uskonsa, mutta kaksi lasta on eronnut kirkosta. Tasapeli! Taisi siinä sitten käydä niin, että Vaara päätti liittyä takaisin kirkkoon, ei ehkä vain sen takia, että kirkko harjoittaa laajaa hyvätekeväisyystoimintaa, vaan että kirkko tukee myös ihmisten hengellistä etsintää. Sanna Vaaraa tuntui kuitenkin kiinnostavan enemmän se kirkollinen toiminta, jota leimaa kristillisen spiritualiteetin harjoittaminen hiljaisuuden liikkeen piirissä. Tavallinen jumalanpalveluselämä ei suo riittävästi tilaa hiljaisuudelle ja henkilökohtaiselle hartaudenharjoitukselle. Kirkkojen pitäisi olla aina auki omaa hengellistä hiljentymistä varten. Vaara kuuluu siihen kasvavaan suomalaisten joukkoon, joille perinteiset herätysliikkeet eivät tunnu houkuttelevilta uskovaisuuden riman korottamisineen ja tiukkojen rajojen vetämisineen.
Kirjan loppuosassa sitten päädytään esittelemään kristillisiä mystikoita, heidän teoksiaan ja heidän kokemuksiaan ja neuvojaan kristillisen uskon harjoittamisesta. Asiaan perehtynyt luterilainen pappi on toiminut kirjoittajan mentorina ja kirjoittanut kirjaan sisältyvän esittelyn Ristin Johanneksen ja Avilan Teresan mystiikasta.
Hengellinen etsijä on edistynyt omalla tiellään. Käykö lukijalle sitten samoin sitä emme tiedä. Koen, että hiljaisuuden liikkeessäkin on paljon hengellisen kokemuksen etsimistä. Halutaan nimenomaan kokea Jumalan näkeminen tai se, että Jumala todella vaikuttaa minussa, että hän elää minussa. Samalla vanhassa mystiikassa todetaan tervehenkisesti, ettei hengellinen elämä oli aina autuasta Jumalan läsnäolossa elämistä, vaan joskus ollaan pitkään ”erämaassa” tai jopa ”pimeässä yössä”. Niin kuin suomalainen mystikko (?) ”Ukko” Paavo (Ruotsalainen) sanoi: ”Medellä ja hunajalla teidät on tielle houkuteltu, pikiöljy ja terva ruoaksenne.”