Hesa tutuksi uusin silmin
Liisa Väisänen: Symbolien Helsinki. Opas pääkaupungin salaisuuksiin. SKS Kirjat 2022. 200 s.
Suomessa kaikki tiet vievät
Helsinkiin – tai ehkä ne lähtevät sieltä. Harva suomalainen nykyään lie niin
ummikko, ettei olisi joskus Hesassa käynyt. Mutta kuinka hyvin oikeastaan tunnet
pääkaupunkisi? Esittelemäni kirjan valossa voi käydä ilmi, että on tullut
harrastettua sokkokävelyä. Olen kyllä tiedostanut tämän ongelman viimeistään
viime vuosikymmenen aikana. Aloin kiinnittää huomiota Helsingin upeisiin
rakennuksiin. Kokosin oikein (digi)kuvaston, johon laadin selostuksen
kanta-Helsingin hienoista rakennuksista ja ehkä muutamista muistomerkeistäkin.
Oheisen kirjan liepeessä hardcore-humanistiksi, tietokirjailijaksi ja
taiteentutkijaksi esitelty Liisa Väisänen (PhD) menee muutaman askeleen
pidemmälle. Hän ei tyydy esittelemään vain rakennuksen ulkonäköä, vaan myös
rakennustaiteen eri tyylejä ja rakentamisen historiaa sekä varsinkin symboleja,
mikä on tutkijan erityisalaa.
Minun on tunnustettava, että varsinkin opiskeluaikana en osannut kiinnittää rakennuksien arkkitehtonisiin ulottuvuuksiin mitään huomiota. Opiskeluaikana huomio kohdistui itse opiskeluun, niin kuin tietystyi pitääkin, mutta myös vilkkaaseen opiskelijaelämään, joka minun kohdallani oli kyllä melko kapea-alaista. Asuin Kruunuhaassa, joka on arkkitehtonisten nähtävyyksien kannalta merkittävää. Opiskelu tapahtui senaatintorin varrella olevassa yliopiston päärakennuksessa. Homileettis-liturgisia harjoituksia pidettiin tuomiokirkon (itäisessä) kappelissa, jonka kivijalassa puolestaan pidin poikakerhoa Kruunuhaan ja Katajanokan pojille. Käytännöllisen teologian luentoja pidettiin Säätytalolla ja katekeettisia harjoituksia Kaisaniemen koululla.
Armeija-aikana kävin varusmiespappikurssia pääesikunnassa, jossa nykyään taitaa toimia puolustusministeriö. Majoituimme Mechelininkadulla olevaan Autopataljoonaan. Lähetyskurssia kävin Tähtitorninmäellä, jonka juurelta löytyy esittelemäni kirjan kansikuva, Vuorimiehenkatu 1. Jos vielä mainitsen, että asuin yhden vuoden perheeni kanssa Käpylässä ja toisen vuoden Vantaan puolella Kaivokselassa, niin tarkoitan, että on Helsinkiä tullut nähdyksi, vaikka minusta ei stadilaista koskaan tullut. Mummoni oli syntynyt Helsingissä ja vietti siellä vanhuutensa vaijan kanssa kanssa Hietalahdenrannassa.
Mutta Helsinki on jäänyt näkemättä ja havaitsematta sillä silmällä, millä kulttuuri- ja -symbolitutkija kaupungin esittelee. Helsingissä syntynyt ja kasvanut, nykyisin Malagassa asuva tutkija kertoo entisen kotikaupunkinsa ja sen osien historiasta napakasti oleelliseen keskittyen. Hän tekee sen runsaan kuvituksen kanssa, sillä tässä eivät pelkät sanat riitä. Tietolaatikoissa esitellään tekstissä esitettyjä käsitteitä wikipediamaisesti, kuten arkkitehtuuria, tieteen ja taiteen suhdetta, politiikkaa ja arkkitehtuuria, vapaamuurareita, henkilöitä, kuten Vitruviusta ja ”Kajsa Wahllundia”, rakennustaiteen suuntauksia, antiikin taidetta, minotauroskulttuuria, humoraalioppia, museohistoriaa ja karelianismia.
Symboleja on lukemattomia. Niiden tulkinta ei ole aina ihan helppoa. Asiayhteys määrittelee usein symbolintulkintaa niin ettei kaikki ole aina ihan sitä millaisena sen on oppinut tuntemaan. Tietolaatikoissa esiteltyjä symboleja ovat mm. aurinko, tähdet, siivet, vaakunat, kotka, lilja, leijona, karhu, kana, kissa, harppi, atlas, muusat, silmä, pylonit, pylväät ja pilasterit, obeliskit, meanderi, rusetit, enkelit, kupolit ja taivas. Helsnkiläisen arkkitehtuurin suuria nimiä ovat mm. Carl Ludvig Engel, Lars Sonck, Gustaf Nyström ja Usko Nyström (ei tiettävästi edellisen sukua, mutta Alvar Aallon opettaja), Wivi Lönn, Sebastian Gripenberg, Wilho Penttilä, Evert Lagerspetz, Gustaf Estlander, Onni Tarjanne, Georg Wasastjerna, F.A. Sjöström, Theodor Höijer, Herman Gesellius, Armas Lindgren, Eliel Saarinen, K.A. Wrede, Selim A. Lindqvist ja Johan Sigfrid Sirén. Myös muutamia veistoksia tekijöineen esitellään kuvien kanssa.
Helsingissä esiintyvistä arkkitehtonisista tyyleistä mainittakoon empirismi, renessanssi, barokki, rokokoo, uusgotiikka, klassismin eri muotoja, jugend, kansallisromantiikka ja funktionalismi. Usein yhdistettiin eri tyylisuuntia, kuten oli jo tapana Belle Epoquen aikakaudella 1800-luvun jälkipuoliskolla. Koristetaiteessa oli maailmansotien välillä vallalla art deco. Erikoisia symboliaiheita olivat groteskit, renessanssin suosima koristekuviotyyli, jossa kuvattiin epäsikiöitä eli bastardeja. Sama aihe esiintyy usein parvekkeiden holvituissa. Johanneksenkirkon katolla olevat vedensyöksijät, gargoilit muistuttavat pedon kitoja. Ne eivät kuitenkaan ole piruja katon rajalla, vaan humoristisia aiheita, joita kadun tasalla tallaavan on vaikea huomata. Muita koristeaiheita ovat monen näköiset puut, runsaudensarvet, griipit eli aarnikotkat, haukat, pöllöt ja joutsenet, riikinkukko, elefantti, lepakot, oravat, ketut ja sudet, Merkuriuksen sauva, käpy, spiraalit, simpukat, köynnökset, Lootuksen kukat, apilat, akantit, ruusu(kkee)t, risti, kynttilä, palmetit, koristenauhat, ihmiskasvot, sfinksit, puttot, hermi-hahmot, karyatidit, kilvet, seppeleet ja nauhat, geometriset kuviot, lautaset, (uhri)ruukut, arabeskit, festiinit ja girlandit, medaljongit, svastikat eli hakaristit, lyyrat ym.
Kristillinen kirkko on ollut kuvataiteen merkittävä suosija, mutta samoja kuvia on usein käytetty jo antiikin taiteessa ja mytologiassa. Kristillinen kirkko on vain antanut niille uuden merkityksen. Sekulaari aika puolestaan tulkitsee uudelleen kristillisen kirkon kuva-aiheita profaaneissa rakennuksissa.
Kirjan lopussa on pieni sanasto, jota ilman ei arkkitehtuuria ja sen käyttämiä symboleja voi ymmärtää. Nyt on käytössä väline, jonka avulla voi tutustua uusin silmin pääkaupunkiimme.