Pyhän kokemista uskoen tai uskomatta
Ilari Aalto, Annastiina Papinaho, Larissa Riihihuhta. Kuvitus: Usva Torkki.
Valo askeleillani. Pyhiinvaelluksella Suomessa. Kirjapaja 2022. 271 s.
Pyhiinvaelluksesta on nykyään tullut muoti-ilmiö. Se on eräs nykyaikaisen matkailun muoto. Se ei kuitenkaan ole turismia ja aurinkolomailua, vaan vastakulttuurista ja henkistä, jos ei peräti hengellistä vaeltamista luonnossa ja kulttuurisesti merkittävissä kohteissa. Tarkoituksena ei ole kilpailla eikä kiirehtiä, kaikkein vähiten sovittaa syntejään tai lyhentää kiirastuliaikaansa. Pyhiinvaellus on lepoa, mikä ei tarkoita välttämättä paikallaan oloa. Pyhiinvaelluksella ei tarvitse olla uskonnollista tarkoitusperää. Pyhää on se, mikä poikkeaa tavallisesta arkisesta menosta. Siinä on jotain kaunista, mystistä ja lumoavaa. Sellaista tarjoaa ihan tavallinen, jopa suomalainen, luonto.
Tämän kokoomateoksen kirjoittajina on raisiolainen arkeologi, turkulainen uskontotieteilijä ja naantalilainen matkailuopas. Tamperelainen valokuvaaja on kuvittanut kirjaan siinä mainittuja pyhiinvaelluskohteita ja ennen kaikkea luontoa, jossa aina riittää ihmettelemistä. Kirjoittajat analysoivat henkisen, hengellisen ja pyhän käsitteitä ja kertovat omia kokemuksiaan luonnossa vaeltamisestaan. Niinkuin kirjoittajaluettelon tiedoista käy ilmi, he ovat pääosin kotoisin Varsinais-Suomesta. Ainakin rakennetut ja vanhimmat suomalaiset kulttuurikohteet sijaitsevat siellä. Kaikkihan Turun tuomiokirkon tietävät, mutta kuinkahan moni tietää, että ensimmäinen kirkko rakennettiin Ravattulan Ristimäkeen ja ensimmäinen piispankirkko Koroisiin Aurajoen varrelle? Liedon Vanhalinnakin saattaa olla monelle outo juttu. Se on ollut pyhä kukkula jo ennen kristinuskon saapumista. Näitä kristinuskoa edeltäviä pyhiä paikkoja ovat tietysti kaikki pyhä -etuliitettä käyttävät vuoret ja -järvet. Pyhyyden ei siis tarvitse olle nimenomaan kristillistä. Toinen asia on sitten se, että myös kristinuskoon kuuluu pyhän kunnioittaminen ja joidenkin paikkojen nimittäminen pyhiksi.
Pyhiinvaelluksen edistämiseen
ovat kuitenkin hanakasti tarttuneet kristillisen yhteisöt, koska tämä pyhän
kokemisen muoto on hyvin vähän päälle käyvää ja ahdistavaa eikä se edes edellytä
kristillisiä hartauskäytäntöjä eikä uskonnollisten yhteisöjen jäsenyyttä.
Pyhiinvaellus on yhteydessä hiljaisuuden liikkeeksi kutsuttuun henkiseen
elämäntapaan, jossa ihminen yrittää rauhoittua kiireisestä maailmanmenosta ja
etsiä omaa identiteettiään ja mahdollisesti uutta elämäntapaa. Tähän voi
houkuttaa omassa elämässä tapahtunut kriisi tai käänne, olipa se työttömyys,
uupumus, aviokriisi tai läheisen ihmisen menetys.
Nykyään ovat suosiossa myös pyhiinvaellukset tai – jos siis pelkät lepoon ja huvitukseen kuuluvat turstimatkat jätetään pois laskuista – kulttuurimatkat vanhoihin pyhiinvaelluskohteisiin. Kristillisiä kohteita ovat perinteisesti olleet Jerusalem ja Rooma sekä Santiago de Compostela. Pyhiinvaelluskohteiksi ne ovat valikoituneet sillä perusteella, että siellä sijaitsevat perimätiedon mukaiset pyhimysten haudat ja niiden päälle rakennetut kirkot. Tärkein kohden tässä mielessä on tietenkin Vapahtajan hauta, joka on perinteisesti paikannettu Pyhän Haudan kirkkoon Jerusalemissa. Katolisessa kirkossa pyhiinvaelluskohteita ovat ennen kaikkea kirkot, joissa pidetään reliikkejä eli pyhäinjäännöksiä. Protestanttisessa kristillisyydessä ei pyhäinjäännöksiä enää arvosteta, vaikka Turun tuomiokirkossa niitä vielä säilytetäänkin. Myös pyhäinkuvia on säilytetty keskiaikaisissa kirkoissa, joista osa kuvista on siirretty pois. Aikanaan myös keskiaikaisten kirkkojen katto- ja seinämaalaukset peitettiin, mihin saattoi vaikuttaa useita syitä. Nykyään niitä pidetään erittäin arvostettuna taiteena, jota on yritetty restauroimalla saada esiin kalkkikerrosten tai paikkauslaastin alta. Pyhimysten kuvia ja veistoksia on asetettu esille. Niitä ei ehkä kunnioiteta eikä niiden puoleen käännytä rukouksin niin kuin katolisella ajalla eikä pyhimystarinoita pidetä välttämättä todenmukaisina historiallisina kertomuksina. Sitä ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö marttyyrihistoria ole myöskin koettua historiaa, vaikka kertomuksia onkin muokattu ja paisuteltu.
Kun nyt ilmastonmuutoskin pakottaa karsimaan turhaa ja varsinkin saastumista aiheuttavaa matkustamista kaukokohteisiin, voisi olla hyvä keskittyä suomalaisiin matkakohteisiin. Ei pidä tietysti odottaa liikoja pyhiinvaellukselta. Pyhä ei tarkoita aina erityistä herkkä tai kuohuttavaa elämystä, se voi myös olla arkista ja tavallista. Olisi hyvä oppia hämmästelemään lapsen kaltaisesti ihan tavallista asiaa ja huomata, että tämähän on ihme vaikka se on ollut aina yleisesti nähtävissä.
Pyhiinvaeltajan avainsanoja ovat muuten kiireettömyys, huolettomuus, hengellisyys, jakaminen, yksinkertaisuus ja hiljaisuus. Mitä näiden sanojen taakse kätkeytyy, sen kirjoittajat pukevat oamkohtaisiksi kokemuksiksi ja sanoiksi. Pyhiinvaellus on kutsu kokemaan juuri sitä, mitä näillä sanoilla ilmaistaan.
Kirjan lopussa on luettelo suomalaisista pyhiinvaellusreiteistä. Infoa asiassa antaa Suomen ensimmäinen pyhiinvaelluskskus, joka perustettiin yhteen Turun tuomiokirkon sivukappeleista kesäkuussa 2021. Keskuksen verkkosivut ovat osoitteessa www.pyhiinvaellussuomi.fi. Kirjan yksi kirjoittaja Annastiina Papinaho on keskuksen projektipäällikkö. Pyhiinvaellusreiteille löytyy netistä runsaasti aineistoa kuvineen ja karttoineen. Merkittävimpiä pyhiinvaellusreittejä ovat Suomessa olleet Hattulan Pyhän Ristin kirkosta lähtevä Pyhän Jaakobin reitti Santiago de Compostelaan ja Pyhän Olavin reitti Olavinlinnasta Nidarosin tuomiokirkkoon Trondheimiin. Pyhän Henrikin reitti päätyy oman maamme rajojen sisäpuolelle; se kulkee Köyliön Kirkkokarilta Turun tuomiokirkkoon. Se taisi vielä jäädä sanomatta, että Varsinais-Suomen pyhiinvaellukset ovat opintomatkoja Suomen (kirkko)historiaan. Tällaisia matkoja ei tarvitse matkata selkä kipeänä tuolissa istuen, vaan reippain askelin luonnossa kävellen.