Mallia aikuiskasteopetukseen
Auli Viitala & Päivi Vähäkangas: Suurin niistä on vapaus. Vuoropuhelua kristinuskosta. Vastapaino 2026. 228 sivua.
Yhtenäiskulttuurin aika on takanapäin. Se oli aikaa, jolloin kaikki kuuluivat kirkkoon lukuun ottamatta pieniä marginaaleja. On kuviteltu, että maallistumiskehitys jatkuu vääjäämättömänä, kunnes joku sammuttaa viimeiset kirkon valot. Kehitys ei kuitenkaan näytä olevan laskeva kuin lehmänhäntä. Vaikka kastettujen määrä on vähentynyt radikaalisti ja kristittyjen määrä kohta puolittumassa, tapahtuu myös liikettä kirkon suuntaan. Enemmistö kirkkoon liittyvistä on paluumuuttajia, henkilöitä, jotka ovat eronneet kirkosta jossain elämänvaiheessa, mutta palanneet myöhemmin takaisin. On myös niitä, jotka ovat kasvaneet uskonnottomassa kodissa, mutta päättäneet aikuistuttuaan tutustua kristinuskoon ja kasteopetusta saatuaan liittyneet kirkkoon.
Auli
Viitala kuuluu tähän viimeksi mainittuun joukkoon. Opettajaperheen lapsena hän
on varttunut oppineeksi kolumnistiksi ja kirjailijaksi, jolla on pidemmän aikaa
ollut kiinnostusta tutustua kristinuskoon, joka oli vielä hänen isovanhempiensa
elämän todellisuutta. Osallistuttuaan tammikuussa 2024 Munkkiniemen seurakunnan
retriittiin, jonka ohjaajana toimi seurakunnan kirkkoherra Päivi Vähäkangas (kuluvasta
vuodesta alkaen Helsingin tuomiorovasti), hänessä vahvistui halu liittyä
kirkkoon. Se edellytti kuitenkin kasteopetusta, jota Auli sai Päivin kanssa
käydyssä email-kirjeenvaihdossa puolen vuoden ajan. Kirjeenvaihdon sisältö
koottiin kirjaan, jossa keskustelut on ryhmitetty aihepiireittäin. Puolen vuoden
tiiviin kanssakäymisen jälkeen Päivi kastoi Aulin Sammatin Valkjärvessä kesällä
2024.
Kirjasta käy ilmi, että aikuisen kasteopetus poikkeaa monessa suhteessa lapsena kastetun rippikoulusta, jossa kaste edeltää opetusta. Aikuisopetus tarkoittaa vuoropuhelua, jossa kasteoppilas kyselee uskon perusteita, osallistuu kirkon jumalanpalveluksiin ja esittää kriittisiäkin kysymyksiä. Auli osoittautuu vahvoja näkemyksiä esittäväksi persoonaksi, rohkeaksi ja luokkatietoiseksi syrjäytyneiden puolustajaksi. Keskustelun toiselta osapuolelta edellytetään laajakatseisuutta ja ymmärtäväisyyttä sekä tietysti kirkon opin, historian ja kirkollisten tapojen perusteellista tuntemusta. Jokaisen papin pitäisi siihen tietysti pystyä, mutta Päivin tietotaito ylittää kyllä reippaasti keskimääräisen papillisen osaamisen, mitä hänen korkeimman tason teologinen oppineisuutensakin osoittaa.
Aulilla on uskonnoton menneisyys kotikasvatuksensa puolesta. Uskonnottomuuteen kuului syrjintä koulussa ja muualla yhteiskunnassa, varsinkin Savossa. Koulussa ei järjestetty elämänkatsomusopetusta, eikä muutoinkaan uskonnonvapautta otettu lukuun. Prometheus-leiri liitti uskonnottomien yhteisöön. Siellä vallitsivat arvot, joita kirkko näytti silloin vastustavan: suvaitsevaisuus, ajattelun vapaus ja ympäristövastuu. Sen jälkeen kirkko on toki muuttunut. Onpahan arkkipiispa emeritus Kari Mäkinen esittänyt kymmenen vuotta sitten kirkon puolesta anteeksipyynnön kirkon harjoittamasta rakkaudettomuudesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Tämä on tärkeää Aulille, joka on elänyt lesbosuhteessa, vaikka on sittemmin eronnut puolisostaan ja elää heterosuhteessa.
Auli ei ole sellainen tavanomainen aikuiskasteoppilas, joka haluaa liittyä takaisin kirkkookansssan päästäkseen kummiksi, mutta ei halua kuitenkaan ottaa selville oikeasti, mitä kirkon usko sisältää. Auli on lukenut Katekismuksen, jopa Kafekismuksenkin, mikä tarkoittaa Jaakko Heinämäen selkeää ja nykyaikaista kristinuskon opaskirjaa. Onpa hän näemmä lukenut myös savolaispiispa emeritus Wille Riekkisen kirjan Kirjain vai henki, joka selittää liberaaliteologi John Shelby Spongin ajattelua Jumalasta. Päivi ei onneksi ole pudonnut nykyteologian kelkasta, vaan pystyy oppilaansa kanssa keskustelemaan tästäkin aiheesta. Hän osoittaa edellä mainittujen teologien seuraavan itse asiassa heitä puoli vuosisataa vanhempaa Paul Tillichiä. Tillichin mukaan meidän on hylättävä kaikki käsityksemme Jumalasta ja astuttava teismin tuolle puolen. Tillich pitää epäjumalanpalvontana sitä, jos ihminen yrittää tunkea Jumalaa itse määrittelemäänsä laatikkoon. Seuraa pitkä selvitys siitä, millaiseen Jumalaan tulisi uskoa. Toisena vaihtoehtona on 1900-luvun alkupuolella vaikuttanut toinen eksistentialisti, juutalainen Martin Buber. Todellinen yhteys Jumalaan ei synny Jumalasta puhumalla ja Jumalaa kuvailemalla, vaan dialogiin asettumalla.
Pitkä keskustelu ja pohdinta seuraa myös kristinuskon uskosta kolmiyhteiseen Jumalaan. Tässä ei tyydytä tavanomaiseen murrosikäisen porukan yksinkertaiseen valistamiseen. Jumalan olemuksen pohtimisessa päädytään siihen, ettei Jumalaa voi määritellä. Jumalalle pikemminkin antaudutaan.
Uskontunnustuksesta käytävän keskustelun yhteydessä Auli ilmoittaa perehtyneensä yhdysvaltalaiseen raamtututkijan Marcus J. Borgiin ajatteluun. Borg puhuu varhaisemmasta paradigmasta ja nousevasta paradigmasta. Varhaisemman paradigman mukaan Raamattu kuvaa tosiasioita ja tapahtumia sellaisina kuin ne ovat todella tapahtuneet. Nousevassa paradigmassa Raamattua lähestytään historiallisena, metaforisena ja sakramentaalisena teoksena. Moni ihminen ilmoittaa nykyään uskovansa toisin kuin kirkko opettaa. Onko kirkko siis epäonnistunut tehtävässään opettaa, mitä usko on? Ehkä kirkko on epäonnistunut siinä, ettei sen opetus ole tavoittanut kuulijaansa.
Vanha ja uusi paradigma tulee nykyään esille puhuttaessa konservatiivisesta ja liberaalista teologiasta. Vanhan paradigman puolustajat katsovat edustavansa pysyvyyttä, traditiota ja muuttumattomuutta. Paluuta ”klassiseen kristinuskoon” vaativat konservatiivit eivät tarkkaan ottaen tarkoita kuitenkaan paluuta varhaisimpaan Jeesus-liikkeeseen, jota Uuden testamentin nähdään edustavan. Se tarkoittanee enemmänkin 1950-luvun suomalaista herätyskristillistä ajattelutapaa, jota sävyttää pelastushistoriallinen raamatuntulkinta. Tästä näkökulmasta ei-klassista on naisten pappeus ja seksuaalivähemmistöjen puolustaminen kirkossa. On hassua, että tunnustuksellisimmat luterilaiset puolustavat henkeen ja vereen muuttumattomuutta, kun reformaatiossa kuitenkin oli kyse suorastaan perustusten järisyttämisestä. Kirkon sisäiset kiistat ovat perimmältään taistelua siitä, kumpi paradigma hallitsee. Se näkyy riitoina sateenkaarimessuista, herätysliikkeiden ehtoollisenviettoluvista tai Päivi Räsäsen sananvapaudesta. Edellä mainitusta Päivistä poiketen tämän kirjan kirjoittaja Päivi kannattaa moniäänistä kirkkoa. Seurakunta ei edes lähtökohtaisesti ole vain hurskaiden ja tosiuskovaisten joukko, eikä ihmisten pidä sitä sellaiseksi muokata. Tällaista keskustelua käytiin jo 1950 -luvulla kun Asevelipapit-yhdistyksen puheenjohtaja Erkki Niinivaara julkaisi vuonna 1952 Tampereen pappeinkokousta varten alustukseksi teoksen Maallinen vain hengellinen. Niinivaaran kansankirkollisuutta vastaan jyrähti dogmatiikan professori Osmo Tiililä, joka jopa erosi protestina kirkosta. Siitä lähtien kirkkopoliittinen keskustelu on ollut kiivasta ja näkemykset ovat yhä polarisoituneempia – valitettavasti. Suomeen on levinnyt ehkä Amerikasta ajattelutapa, jossa korostetaan uskonratkaisua. Ihmisen pitää tehdä tahdon ratkaisu. Tätä ajattelutapaa suositaan vapaissa suunnissa, kuten helluntailaisuudessa. Ajattelu on saanut sijansa myös luterilaisen kirkon viidennessä herätysliikkeessä. Ihmisen pitää itse tietää, onko hän uskossa. Homma hoituu ratkaisulla. Herätysliike asemoituu protestiliikkeeksi, joka pitää itseään oikean uskon edustajana. Kirkko on vain laitos, jossa leipäpapit puuhaavat ja opettavat Helsingin teologisessa tiedekunnassa opetettavaa epäilyttävää teologiaa. Päivi näkee asian toisin: teologian opiskelu on nimenomaan avannut ymmärrystä eikä teologia tuhoa uskoa mysteereihin, joita sisältyy uskonelämään. Auli ei ole osallistunut herätysliikkeiden erityismessuihin Ihan tavallinen kirkossakäynti antaa voimaa, kun tunnustetaan synti, saadaan anteeksi, rukoillaan, pohditaan Raamatun kertomusta ja nautitaan ehtoollinen. Kirkossa ovat läsnä myös ennen meitä eläneet, tutut ja tuntemattomat.
Keskustelijat näkevät vapauden kristityn perusoikeudeksi. Sääntöjä noudattava ”insinööriuskovainen” ei tarvitse vapautta. Hän on ikuisesti kahleissa, mutta meidän Jumalamme on Vapahtaja. Koska meillä on ajattelun vapaus, meillä on myös velvollisuus käyttää ymmärrystämme, kasvaa moraalisina olentoina. On vapaus kurottaa kohti rakkautta, oikeutta ja totuutta.
Tämä puolivuotiseksi venynyt kastekeskustelu aikuiskastettavan kanssa on jättänyt jälkeensä merkittävän ajatustenvaihdon, joka antaa mallia kaikille kasteopetusta antaville. Tulevaisuudessa voi tulla yhä enemmän vastaan aikuisia, jotka haluavat liittyä kirkkoon. Harva tuskin kuitenkaan yltää ihan tämän kirjan esittämälle teologisen keskustelun tasolle. Hyvä, että keskustelu on ollut kirjallista. Vapaa TV-tyyppinen keskustelu jää helposti heppoiseksi huulenheitoksi. Kirjoitettu muoto antaa mahdollisuuden tarkistaa lähteet ja sanamuodot sekä jättää aikaa harkinnalle.
Painevirhepaholainen näyttää sotkeneen lähdeviitteitä niin, että viite kohdistuu aina edeltävään lukuun.