3. paastonajan sunnuntai, 3. vsk. (pöytälaatikkosaarna) 3.3.2024
Joh.8:46-59 (UT 2020)"Voiko joku teistä osoittaa minun tehneen syntiä? Jos puhun totta, miksi ette usko minua? Jumalasta syntynyt kuulee, mitä Jumala puhuu. Te ette kuule, koska ette ole lähtöisin Jumalasta."
Jeesus oli ennen Abrahamia
Juutalaiset sanoivat Jeesukselle: »Etkös sinä ole samarialainen, ja sinussa on vielä demonikin.» Jeesus vastasi heille: »Ei minussa ole demonia. Minä kunnioitan Isääni, mutta te häpäisette minua. Enpä minä itselleni kunniaa etsikään, mutta on eräs toinen, joka etsii ja tuomitsee. Minä vakuutan teille: se, joka noudattaa minun sanaani, ei koskaan näe kuolemaa.»
Tähän juutalaiset sanoivat: »No nyt on aivan selvää, että sinussa on demoni. Abraham ja profeetatkin kuolivat, mutta sinä väität, että sinun seuraajasi eivät kuole koskaan. Et kai sinä ole mahtavampi kuin isämme Abraham ja profeetat, joiden täytyi kuolla? Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi?»
Jeesus vastasi: »Minulle ei ole kunniaksi, jos yritän itse loistaa. Minut kirkastaa Isäni, jota te kutsutte meidän Jumalaksemme. Silti ette ole oppineet tuntemaan häntä. Minä sen sijaan tunnen hänet. Jos väittäisin, etten tunne, olisin samanlainen valehtelija kuin te. Minä tunnen hänet ja noudatan hänen sanaansa. Isämme Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja oli onnellinen.»
Tähän juutalaiset sanoivat: »Väitätkö nähneesi Abrahamin, vaikka et ole vielä viittäkymmentäkään?» Jeesus sanoi: »Minä vakuutan teille, että olin olemassa jo ennen kuin Abraham syntyi.» Silloin juutalaiset keräsivät maasta kiviä heittääkseen niillä Jeesusta, mutta Jeesus hakeutui suojaan ja lähti temppelistä.
Kun on oikein kiivas sanaharkka, puhe alkaa erkaantua asiaperusteisesta argumentoinnista henkilökohtaisiin solvauksiin. Valitettavasti näin käy sekä politiikassa että uskonnossa. Ne ovatkin monissa tilanteissa ja piireissä kiellettyjä puheenaiheita. Nykyään peräänkuulutetaan sivistynyttä keskustelua. Sitä peräänkuulutetaan jopa eduskunnassa. Luulisi, että maamme eliittiin kuuluva eduskuntaan valittu sivistyneistö pystyisi toisia kunnioittavaan keskustelukulttuuriin, mutta se ei ole helppoa. Amerikassa käyty keskustelu näyttää edustavan vielä pahempaa poliittista keskustelua. Solvaukset menevät aina henkilökohtaisuuksiin. Näyttää melkein siltä kuin valehtelu olisi jonkinlainen tavoite ja kaikki keinot olisivat sallittuja oman päämäärän saavuttamiseksi. Suomessa pahinta keskustelukulttuuria edustaa somemaailma. Siellä voi kätkeytyä nimimerkkien ja tuntemattomuuden suojaan ja liittää keskusteluun todellisia tai manipuloituja kuvia oman vihapuheen edistämiseksi. Alun perin luultavasti hyväksi mielipiteiden vaihtoareenaksi kehitetystä digitaalisesta alustasta on tullut pahojen voimien temmellyskenttä.
Uskonnosta tulee helposti riitoja ja eripuraa aiheuttava keskustelun aihe. Siksi se suljetaan aiheeksi, josta on viisainta vaieta. Oikeastaan se on suoranainen tabu. Tämä pätee erityisesti suomalaisessa yhteiskunnassa. Uskonnollinen vakaumus koetaan hyvin henkilökohtaisena asiana. Siitä ei ole soveliasta puhua. Ja jos puhutaan, puhuttakoon sitten vain kirkossa, johon tavallisen tallaajan tie ei kulje. Minun pitäisi kai kirkon edustajana edustaa sitä näkemystä, että uskonnollista tuputtamista pitäisi harrastaa ihan tarkoituksella ja määrätietoisesti, mutta koen itselleni sellaisen vieraaksi, vaikka toki myönnän sitä nuoruuden innossa joskus harrastaneeni. Elämä opettaa ja antaa ymmärrystä. Uskonto on hyvin henkilökohtainen ja arka asia. Aloitetta uskontoa koskevaan keskusteluun ei minun tarvitse aina tehdä. Jos kanssani keskusteleva ottaa asian aiheeksi, minun on syytä kuunnella hänen ajatuksiaan loppuun saakka. Jos minulta kysytään omaa vakaumustani, minulla on hyvä tilaisuus paljastaa omaa ajatteluani. Ei minun silti tarvitse siirtyä hyökkäykseen.
Lähetystyöstä monilla on käsitys, että se edustaa aggressiivista keskustelukulttuuria, joka ei ehkä välttämättä ole ollenkaan keskustelua, vaan monologia, jossa toista osapuolta yritetään käännyttää. Lähetystyön lähestymistapa ihmisiin ei tapahdu uskontotuuksista väittelemällä, vaan rakkaudella. Tärkeintä ei ole se, mitä sanon, vaan mitä teen. Toista ihmistä ei pidä koskaan lähestyä ylhäältä päin besserwisserinä, opettajana, joka kaiken tietää ja ymmärtää paremmin kuin kuulijansa. Psykologisestikin se on väärä lähestymistapa. Useimmiten lähetystyöntekijä ei kuitenkaan ole ruohonjuuritasolla ihmisiä kohtaava uskonnollisen sanoman levittäjä. Hän on toisesta kulttuurista saapunut vieras, joka puhuu vierasta kieltä tai paikallista kieltä heikolla kielitaidolla. Sitä paitsi hän on saanut työluvan usein vain määrättyä opetus- tai palvelustehtävää varten. Nykyään puhutaan asiantuntijoista, mitä termiä kyllä vähän vierastan. Se kuulostaa juuri sellaiselta besserwisseriltä, joka ei synnytä luottamusta. Toki on hyvä olla asiantuntija ja välittää rakkauden sanomaa oman toimenkuvansa puitteissa.
Mutta kyllä uskonnostakin pitää saada puhua. Uskonto on keskeinen osa inhimillistä kulttuuria. Sen välittämiseksi tarvitaan toista osapuolta kunnioittavaa keskustelua ja kohtaamista. Uskonto edustaa maailmankatsomusta ja tapaa elää. Kristillisen uskon kohdalla se merkitsee uskoa siihen, että on olemassa Jumala, joka rakastaa luomakuntaansa ja haluaa ihmisten rakastavan toisiaan tai ainakin elävän rauhassa toistensa kanssa. Tässä mielessä kristillinen usko antaa meille tehtävän. Koska Jumala on hyvä, meidän on levitettävä hyvyyttä ympärillemme. Emme voi kuitenkaan ummistaa silmiämme siltä, että maailmassa vallitsevat pahan voimat emmekä siltäkään, että me itse olemme pahan voimille alttiita. Siksi voimme vain armahdettuina olla toisten palvelijoita.
Kaikki, mitä olen edellä puhunut (kirjoittanut), on pitkä johdanto päivän evankeliumiin. On tunnettua, että Jeesus joutui käymään usein kiivasta keskustelua heimotoveriensa ja varsinkin uskonnollisten mielipideryhmien kanssa. Ns. synoptisissa evankeliumeissa eli samankaltaisten evankeliumien, Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan mukaan Jeesus joutui sanaharkkaan ennen kaikkea tiukkaa uskonnollista hurskautta edustavien fariseusten ja kirjanoppineiden kanssa. Se oli väistämätöntä. Jumalalle kelpaavia olivat vain uskonnollisesti hurskaat ja moitteettomat. Mutta moitteettomuus perustui kaksinaismoraaliin. Jeesuksella oli suoranaisesti erilainen Jumala kuin hänen vastustajillaan. Jeesukselle Jumala oli sellainen, joka rakasti kaikkia ihmisiä heidän hurskauden puutteestaan huolimatta. Ihmiset eivät tarvinneet tuomitsijaa, vaan auttajaa, tukijaa ja parantajaa. Jumala oli heikkojen ihmisten puolella. Hän oli heille tuki ja turva. Tällaista Jumalaa emme olisi oppineet tuntemaan ilman Jeesusta. Siitä syntyi kristinusko. Mutta oliko Jeesus vain hyvä opettaja ja alas painettujen auttaja? Evankeliumien sanoma on, että hän oli enemmän. Kun hän kerran toimi sellaisella voimalla ja arvovallalla, joka on vain Jumalalla, niin hänessä asui jumalallinen voima. Jumala oli inkarnoitunut Jeesukseen, Hän oli tullut ihmiseksi auttaakseen ihmisiä.
Päivän evankeliumissa on kysymys Jeesuksesta. Oliko hän vain tavallinen ihminen, vaikka tosin muita huomaavaisempi ja auttavaisempi? Mutta jos hän oli vain tavallinen ihminen, niin sittenhän hänkin oli pahalle altis ja kiusaajan manipuloima. Evankelista Johannes, jota ortodoksit kutsuvat lisänimellä Teologi, kehitti kristillistä uskoa määrittelemällä hänen persoonaansa. Johannekselle Jeesus ei ollut tavallinen ihminen, hän oli ihmispersoonassa maailmaan tullut Jumala. Johanneksen evankeliumia voi ymmärtää vain koko tarinan lopputuloksesta käsin. Tämä on kuin kaksoisvalotettu filmi. Kuvassa on historiallinen Jeesus, mutta samassa kuvassa näky myös kuolleista ylösnoussut Kristus. Hän näyttää ihan tavalliselta ihmiseltä, Nasaretista kotoisin olevalta rakennusmieheltä, joka toimii jumalallisella vallalla ja voimalla. Hän on Messias, odotettu Vapahtaja, mutta ei Vapahtaja siinä merkityksessä, millaisena häntä odotettiin. Hän ei siis ole suuri sotapäällikkökuningas, joka perustaa maanpäällisen valtakunnan. Hän edustaa Jumalan valtakuntaa, joka ulottuu hänessä maan päälle asti. Jumalan valtakunta alkaa tässä ajassa, mutta päätyy ikuisuuteen tuonpuoleisessa todellisuudessa. Jeesus on ollut jo ennen aikojen alkua. Hän on ollut ennen Abrahamia, juutalaisten uskon isää ja kansan kunnioitettua esi-isää. Johannes Teologi rakentaa tämän kuvauksen Jeesuksen jumalallisesta alkuperästä juutalaisten johtajien kanssa käymään kiistakeskusteluun, jossa Jeesus itse paljastaa jumalallisen alkuperänsä. Tässä debatissa eivät ole enää osapuolina fariseukset ja kirjanoppineet, vaan juutalaiset, jotka etnisenä ryhmänä edustavat sekä kansaa että uskontoa. Keskustelu on äärimmäisen kiivasta, juuri sellaista, mitä joidenkin mielestä juuri uskonto aiheuttaa. Johanneksen evankeliumin kirjoittamisen aikaan elettiin jo kolmatta kristillistä sukupolvea. Kristinusko erottautui juutalaisuudesta omaksi uskonnokseen. Kristinusko kumpusi juutalaisuudesta, olihan odotetun Messiaan syntyminen juutalaisen uskon täyttymys, vaikkei Jeesus ihan niitä Messiaan vaatimuksia täyttänytkään, mitä juutalaiseen Messias-uskoon sisältyi. Kansana juutalaiset halusivat kuitenkin pysyä vanhassa uskossaan. Jeesus Messiaana ei siihen kuvaan sopinut. Kristinusko erosi siinäkin juutalaisuudesta, ettei se katsonut Abrahamin perillisyyden tarkoittavan etnistä syntyperää. Juutalaisten halveksimat pakanatkin saattoivat kuulua kristilliseen, universaaliin yhteisöön, Jumalan kansaan. Johannes Teologi tuli evankeliumissaan edistäneeksi kristillisen teologian kehittämistä siihen suuntaan, että Neitsyt Mariasta syntynyt rakentajan poika Jeesus olikin Kaikkivaltiaan Jumalan Poika, joka oli Isästä iankaikkisuudessa syntynyt, synnittömänä syntynyt, joka kuolemallaan lunasti langenneen ihmiskunnan synnin ja kuoleman vallasta. Nämä lauselmat on sitten kristillisen ajanlaskun alkuvuosisatoina kiteytyneet uskontunnustuksiin, joiden oppilauselmiin nykyihmisen on vaikea tunnustautua. Me lähestymme oppilauselmiin ikään kuin matemaattisina totuuksina, jotka täytyisi pystyä todistamaan tieteellisin menetelmin. Kun emme sitä voi tehdä, moni ottaa etäisyyttä uskoon ja ilmoittaa, ettei usko ihan niin kuin kirkko opettaa.
Uskontokeskustelu menee helposti väittelyksi, mutta uskoa ei voi pakottaa eikä uskoa voi todistaa. Uskoa ei kannata lähestyä oppilauselmista käsin. Kannattaa vain turvautua Jumalaan, joka Jeesuksessa Vapahtajassamme on osoittanut hyvän tahtonsa meitä ihmispoloisia kohtaan. Usko on kuin heittäytymistä veden varaan. Huomaa, että usko kannattaa.