3.
paastonajan sunnuntai Lappeenrannan kirkko 24.2.2008
Virret: 273, - , 385: 1-4,
167: 1-3 (uskontunnustusvirsi), 299: 1-, 225, 305, 438: 4-5
*Evankeliumi: Joh. 12:37-43
Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet
häneen. Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana: - Herra, kuka uskoi meidän
sanomamme? Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?
He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden: Hän on sokaissut heidän
silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä ,jotta
he eivät silmillään näkisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi, jotta he eivät
kääntyisi enkä minä parantaisi heitä.
Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän
sanoillaan tarkoitti.
Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten
pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi
synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.
Katos,
satusetä! totesi muuan vastaantulija, kun astelin kerran Valtakatua papinpuku
päällä. Onhan sitä kyllä rumemminkin sanottu, kun tituleerattiin pappi –p:eeksi (rumalla
sanalla). Usko ja uskonto on joillekin
kuin punainen vaate.
Jotkut ymmärtävät uskon ensi sijassa totena pitämisenä. Kaikki pitää olla niin
tieteellisen varmaa ja aisteilla havaittavaa, ettei aihetta ole vähäisimpäänkään
epäilyyn. Se on niin kuin erään blogin pitäjän itse-esittely netissä: Elämänkatsomukseltani
olen agnostikko. Olen Skepsis
Ry:n jäsen ja pyrin toteuttamaan tieteellisen
ajattelutavan periaatteita kaikilla elämänalueilla. Uskomisen
esteen ajatellaan olevan älyllistä. Älykäs ihminen ei usko Jumalaan. Älykäs
uskoo vain itseensä ja siihen minkä näkee. Nykyään ei kuitenkaan moni tyydy
pelkästään matematiikkaan. Monen mielestä tarvitaan myös ja ennen kaikkea arvoja,
henkisiä arvoja. Uskonto kuuluu paljolti tälle alueelle. Uskominen on
heittäytymistä toimimaan sen puolesta, minkä tietää hyväksi ja oikeaksi. Uskonto
on omien motiivien tutkimista, väärän ja pahan tunnistamista ja sitä vastaan
taistelemista. Pahuutta ei pidä etsiä nimenomaan toisista tai muualta, vaan
omasta itsestä. Omaan pahuuteen on lääkkeenä anteeksianto ja vääryyksien
korjaaminen. Jumalaa emme tutki emmekä pysty tutkimaan. Näemme Jumalankin
aistein hyvyydessä, kauneudessa ja rakkaudessa. Mutta ei siitä varmaan
matemaattista yhtälöä saa aikaiseksi.
Johanneksen evankeliumin kirjoittamisen aikaan oli kolmenlaista uskomista tai
suhtautumista uskoon. Ensinnä oli uskosta luopujia, toiseksi niitä, jotka
uskoivat muodollisesti, olivat siis nimellisesti kristittyjä. Kolmanneksi oli
niitä, jotka eivät uskaltaneet tunnustaa uskoansa. Ymmärtääkseni tätä nykyajan
ongelmaa ei silloin ollut, että tieteellinen tieto muka korvaisi Jumala-uskon.
Siis ateismia ei ollut, vaikka kristittyjäkin saatettiin kyllä haukkua
ateisteiksi. Muuten ovat samat uskomisen kategoriat olemassa.
On
ensiksikin uskosta luopujia. Johanneksen aikaan 1. kristillisen vuosisadan
lopussa Efesossa, silloisessa Vähässä
Aasiassa, nykyisessä Turkissa, kristittyjä vainottiin ankarasti valtiovallan
taholta. Ihminen sai kyllä uskoa melkein mitä tahansa – valtion
uskontopolitiikka oli hyvin sallivaa, mutta sitä ei sallittu, ettei joku
osoittanut ylimmälle hallitusvallalle, keisarille, jumalallista kunnioitusta.
Yleensä kaikki alistuivat kuuliaisuuden osoittamiseen keisarille, ihan vain
siinä mielessä, että antaessaan muodollisen kuuliaisuuden valan sai jatkaa
elämäänsä rauhassa. Vala oli pelkkä muodollisuus. Mutta kristityt olivat
tiukkapipoisia. Kun ei kerran uskottu keisarin olevan Jumala, niin ei suostuttu
sen merkiksi uhraamaan keisarille. Uskosta luopujia olivat ne, jotka ajattelivat:
”Olkoon menneeksi; hällä väliäkö
tuolla nyt on, jos muodon vuoksi uhraa keisarille. Sydämessäänhän kuitenkin
tietää, ettei häneen oikeasti usko, vaan pitää häntä tavallisena kuolevaisena.”
Pikku juttu ei kuitenkaan ollut pikku juttu. Se oli kalteva pinta, jolla
luopujat suhteellistivat oman uskonsa ja antoivat tavallisen kansan ymmärtää,
että keisarissa siis oli kuitenkin jumaloitavaa. He siis lipeämisellään ahtaasta
periaatteesta samalla edesauttoivat pakanoiden pysymistä epäjumalanpalvonnan
harhassa ja osoittivat, ettei heidän oma uskonsa ollut ehdotonta, vaan häilyvää.
Nykyajan uskosta luopuminen on monelle kirkosta eroamista. Ajatellaan, ettei
kirkosta eroaminen tarkoita samaa kuin uskosta luopuminen. Eivät kirkosta
eroajat ole oikeastaan koskaan uskoneet sillä tavalla kuin kirkko opettaa.
Kirkosta eroaminen on vain johdonmukainen seuraus siitä, mitä ihan oikeasti
uskoo. Oikeasti uskoo, että ihminen itse on kaiken mitta. Ilmoitusta Jumalasta
ei tule ulkopuolelta annettuna ilmoituksena, ei ainakaan kirkon antamana.
Uskonto privatisoituu. Jokaisella on pyhä oikeus uskoa omalla tavallaan. Kirkkoa
siihen ei tarvita. Tähän voidaan helposti vetää sivustatueksi vanhoillisiksi
koetut kirkolliset julkilausumat tai hitaasti kypsyvät kirkolliset päätökset
asioista, joissa yleinen mielipide on jo ajat sitten löytänyt varman vakaumuksen.
Siihen tekee mieleni sanoa, että kirkollisia päätöksiä ei tehdä yleisen
mielipiteen pohjalta, vaan asia vaatii aina vakavaa pohtimista ja teologiset
perustelut. Elikä jos joku
on tyytymätön siihen, ettei kirkko aina noudata yleisen mielipiteen vaihteluita,
niin on ainakin ymmärtänyt kirkon oikein. Muuten
olen huomannut, että aika moni kirkosta eronnut on tehnyt paluun kirkkoon, ei
sen tähden, että uskoisi juuri pilkun tarkalleen niin kuin kirkko opettaa, vaan
koska kirkko olemassa olevista instituutioista parhaiten profiloituu juuri
yleisen mielipiteen kritikoijaksi ja oman tien kulkijaksi ja että kirkko ottaa
kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin, toimii heikkojen ja syrjäytyneiden
puolustajana. Myös yhteisöllisyydessä on voimaa. Kirkko on
sitä paitsi instituutio, joka huolehtii sanan julistamisesta ja sakramenttien
toimittamisesta. Jos kirkkoa ei olisi, sanan julistaminen jäisi melko
sattumanvaraiseksi. Sakramentit jäisivät toimittamatta. Arvovaltainen
kansanedustaja ehdotti hiljan että kirkko pitäisi erottaa valtiosta. Sehän
tapahtui tsaarinajan Suomessa jo vuonna 1869, jolloin uusi kirkkolaki astui
voimaan. Vielä varmemmaksi vakuudeksi ajan mittaan on monia kirkon ja valtion
välisiä siteitä poistettu. Nyt kansanedustajan hampaissa oli teologian opetus
yliopistossa ja lasten uskonnollinen kotikasvatus. Luulisi, että kansanedustaja
ajaisi paremmin omaa tavoitettaankin, jos hän puoltaisi uskonnonopetuksen
korkeaa tasoa, sitä, että Jumala-uskosta karsitaan huuhaa pois ja nöyrästi
tutkitaan, mistä uskomisessa on kysymys, olipa kyseessä meidän uskontomme tai
toisten.
Jotkut uskovat vain muodollisesti. Niin
apostolisena aikana kuin tänään. Evankelista Johanneksen
aikana alkoi Vähässä Aasiassa uuden uskonnon ensi alkuun herättämä viehätys
laimeta. Aluksi monet olivat ihastuneita uuden uskon luomaan viehätykseen.
Seurakunnissa koettiin innostuksen aikoja. Ensimmäisen polven kristityille
kääntyminen oli aitoa ja todellista. Uusi sukupolvi oli perinteen
kantajia. He eivät olleet tulleet uskoon kovin henkilökohtaisesti. Heidät oli
perheinä liitetty kristillisen seurakunnan jäsenyyteen. Syystä tai toisesta koko
seurakunnallinen elämä pääsi väljähtymään. Ilmestyskirjan seitsemästä
seurakunnasta, mikä on samalta ajalta ja samasta
toimintaympäristöstä kuin evankelista Johannes, vain kaksi seurakuntaa saavat
puhtaat paperit. Siellä innostus vielä vallitsee ja pysytään uskollisina vaikka
kuolemaan asti. Kolmessa seurakunnassa on sekä hyvää että huonoa. Kahdessa
seurakunnassa asiat ovat hunningolla. Näin oli esimerkiksi Laodikean seurakunnassa,
jolle kirjoitettu kirje luettiin äsken Uuden testamentin lukukappaleena.
Seurakunta oli poikennut pois elävän uskon tieltä. He olivat sulkeneet korvansa
oikealta opetukselta. Minä ymmärrän niin, että kirkosta eroaminen on tämä Laodikean tie.
Ihmisestä tulee itseriittoinen. Hän ei alistu seurakunnan yhteiseen uskoon, vaan
ihastuu omiin järjenpäätelmiinsä. Seurakunnan usko perustuu seurakunnan
yhteiseen, koeteltuun uskontajuun. Siellä missä julistetaan Jumalan sanaa ja
sakramentteja jaetaan evankeliumin mukaisesti, siellä kirkko pysyy yhtenäisenä. Elaine Pagels kirjoittaa
tutkielmassaan gnostilaisista evankeliumeista, että juuri sen tähden kirkko
säilyi monien aatteiden puristuksessa, että kirkko määritteli yhteisen
uskontajunsa ja teki selväksi rajat harhaoppeihin.
Kolmanneksi on niitä, jotka eivät uskalla tunnustaa uskoansa ihmisten pelosta. Evankelista Johannes sanoo, että ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama. He olivat merkittäviä juutalaisen uskonnollisuuden johtohenkilöitä, joiden toimeentulo oli myös sidoksissa vanhan uskontojärjestelmän ylläpitoon. Heille oman edun laskelmointi oli tärkeämpää kuin totuus. He uskoivat toisin kuin mitä rohkenivat julkisesti tunnustaa. Uskon pitäminen salaisena voi olla kohtalokasta. Usko ja sen salaaminen pyrkivät kumoamaan toisensa. Uskonsa salaava on vaarassa menettää uskonsa. Uskonsa tunnustava vahvistuu uskossaan. Evankeliumissa salaisten opetuslapsien pelkona oli synagogayhteisöstä erottaminen. Samanlaista uhkaa ei meidän sosiaalisissa yhteyksissämme liene, mutta voihan se olla, että joissakin kaveripiireissä uskon tunnustamista ei katsota hyvällä. Kristillinen usko voi säilyä vain uskoa tunnustamalla. On kyllä sellaisia maita, joissa uskontokunnan vaihtaminen ei ole sallittu. Silloin kristityksi kääntyneellä ei ole mahdollista rekisteröidä sitä uskontokuntaa, johon todella kuuluu. Nämä eivät kuitenkaan liene niitä, joille ihmisten antama kunnia on tärkeämpää kuin Jumalan antama. Ihmisten kunnian ja suosion perässä juokseminen on aina ristiriidassa Jumalan suosion tavoittelemisen kanssa. Mutta niinhän se on, että meillä on suuri kiusaus tavoitella ihmisten suosiota ja kunniaa. Jeesus sanoo: ”Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa”, Mark. 8: 38.