Rukoussunnuntai (pöytälaatikkosaarna) 5.5.2024
Luuk. 11:5-13 (UT 2020)
Jeesus sanoo: »Kuvitelkaa, että yhdellä teistä on ystävä ja että hän menee tämän luokse keskellä yötä ja pyytää: ’Ystävä hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole hänelle mitään tarjottavaa.’ Tämä kuitenkin vastaa sisältä: ’Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja lapsetkin ovat sängyssä. En voi nousta antamaan sinulle mitään.’ Minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan leipää ystävyyden vuoksi, niin pyytäjän häpeämättömyyden takia hän nousee ja antaa niin paljon kuin tarvitaan. Minä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Koputtakaa oveen, niin se avataan teille. Pyytäjä kyllä saa, etsijä löytää ja koputtajalle avataan. Kuka teistä vanhemmista antaisi lapselleen käärmeen, jos lapsi pyytäisi kalaa? Tai skorpionin, jos hän pyytäisi munaa? Vaikka te olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä asioita. Kai siis Taivaan Isä antaa vielä paljon mieluummin Pyhän Hengen niille, jotka sitä pyytävät.»
Rukous on oleellinen osa kristillistä elämää. Aika moni sanoo, ettei osaa rukoilla. Hyvä niin. Se on hyvä alku rukoilemiselle. Aidoin rukous on sellaista, missä tuntee itsensä avuttomaksi ja osaamattomaksi. Ulkoa opituista rukouksista tulee helposti hokemia, joiden sisältöä ei tule ajatelleeksi. Toisten edessä ja kuullessa esitetyt rukoukset muodostuvat helposti esityksiksi, joissa miettii sanamuotoa ja rukouksen hienoutta. Siinä rukous muuttuu helposti epäaidoksi näyttelemiseksi.
Jeesus opetti oppilaitaan rukoilemaan. Se on meidän tuntemamme rukous, jota kutsutaan Herran rukoukseksi tai alkusanojensa mukaan Isä meidän -rukoukseksi. On vähän yllättävää, että niin tärkeästä ja ainutkertaisesta Herramme opettamasta rukouksesta on Uuden testamentinkin kirjoituksissa vähän poikkeavia sanamuotoja. Siitä varmaan johtunee se, että eri kirkoissa käytetään vähän erilaisia sanamuotoja. Meidän kirkossammekin voidaan käyttää kahta sanamuotoa. Toinen on katekismuksemme opettama sanamuoto, joka on kopioitu Jumalanpalvelusten kirjaan muotoon, jossa sitä on tarkoitus käyttää rukousta yhteen ääneen lausuttaessa. Sitten on ns. ekumeeninen sanamuoto, joka on ortodoksisen kirkkokunnan käytössä. Meillä sitä käytetään omaa kirkkokuntaa laajemmissa kokouksissa eli ekumeenisissa yhteyksissä. Tämä eroava sanamuoto on Herran rukouksen ns. viidennessä rukouksessa. Katekismuksessamme se kuuluu näin: ”Anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Ekumeenisen sanamuodon mukaan rukous kuuluu näin: ”Anna meille anteeksi velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.”
Mutta enpä lähde nyt tätä eroa analysoimaan enkä Herran rukousta selittämään, rukousta, joka juuri edeltää päivän evankeliumiksi merkittyä lukukappaletta. Luukkaan evankeliumin mukaan Jeesus kertoi aika erikoisen rukousopetuksen opettamansa rukouksen perään. Tämä esimerkkikertomus kertoo henkilöstä, jonka luokse saapui yllätysvieras. Itämaisen tavan mukaan isännän on oltava aina vieraanvarainen eikä yllätysvierasta voi panna tyhjin vatsoin yöpuulle. Kun ei kodissa sattunut olemaan sitä oleellisinta, jolla vieraanvaraisuutta osoitetaan eli leipää, isännän oli mentävä yömyöhällä kolkuttelemaan naapurin ovea saadakseen lainaksi minimimäärän ruokatarvikkeita eli kolme leipää. Naapuri olisi varmaan mielellään auttanut, jos kolkuttelija olisi tullut vähän aikaisemmin, mutta nyt hän oli jo perheineen vuoteessa lasten kanssa. Niinpä hän antoi tylyn vastauksen ilmoittaen samalla syyn, miksi hän ei voinut nyt antaa. Mutta avun tarvitsijapa ei pyydellyt häiriötään anteeksi ja häipynyt enempää meteliä nostamatta takaisin kotiinsa. Hän toimi tungettelevasti jatkaen suostuttelemistaan, että naapuri leppyisi. Ja niin hän onnistui saamaan sen, mitä varten oli pakotettu lähtemään vaivaamaan naapuriaan.
Jeesus opetuksen ytimenä on usein pidetty lausetta: ”vaikka hän ei nousisikaan antamaan leipää ystävyyden vuoksi, niin pyytäjän häpeämättömyyden takia hän nousee ja antaa niin paljon kuin tarvitaan.” Pitäisikö rukouksemme olla siis häpeämätöntä tai vanhan käännöksen mukaan hellittämätöntä, jotta Jumala kuulisi rukouksemme. Professori Gyllenberg kääntää hellittämättömän myös sanoilla häikäilemätön ja tungetteleva. Valitettavasti vertauskertomuksen tulkinta on jämähtänyt väärään kohteeseen. Oikea kohde on opetuksen lopussa: ”Kai siis Taivaan Isä antaa vielä paljon mieluummin Pyhän Hengen niille, jotka sitä pyytävät.” Jumala ei siis toimikaan niin kuin tämä nukkumassa oleva isäntä, joka nousee vuoteestaan vasta, kun pyytäjä häpeämättömästi anoo apua. Ei, Jumala toimii toisin. Rukoukselta ei vaadita hellittämättömyyttä eikä häpeämättömyyttä, sillä Jumala ei ole sellainen isäntä, joka pitää nukkuma-ajoistaan tiukasti kiinni, mykistää puhelinvastaajansa soittoäänen eikä avaa oviaan nukkumaan käytyään. Näin voi toimia ihminen ja saakin toimia niin, mutta Jumala ei torku eikä nuku. Hänellä on vastaanotto aina, yötä päivää. Minkähän vuorokauden aikaan Jumala voisi nukkuakaan, jos kaikkien maailman ihmisten pyynnöt pitäisi kuunnella, sillä aina on jossain päin maapalloa yöaika? Jumala toimii toisin: hän kuuntelee aina eikä hän vaadi meiltä rukouksia eikä kinuamisia täyttääkseen tarpeemme. Hän rakastaa meitä niin kuin paras mahdollinen isä. Pitkillä rukouksilla ja kauniilla sanamuodoilla emme voi tehdä Jumalaan vaikutusta. Jumala ei ole vihainen ja väsynyt naapuri, jota pitää lähestyä häiriötä anteeksi pyydellen. Häntä ei myöskään tarvitse lepytellä ja suostutella. Oikeastaan hän ei tarvitse meidän rukouksiammekaan. Hän tietää tarpeemme ennen kuin olemme ehtineet mitään pyytää. Katekismuksemme mukaan rukous on tapa olla ja elää Jumalan kasvojen edessä. Se on yhtä luonnollinen ja välttämätön hengelliselle elämälle kuin hengitys ruumiille. Rukoilla siis pitää, vaikka Jumala tunteekin tarpeemme. Jumala itse kehottaa meitä rukoilemaan hädässä ja luottamaan hänen apuunsa. “Anokaa niin teille annetaan”, sanoo Jeesus. Apostoli Paavali kehottaa Tessalonikalaiskirjeessään rukoilemaan lakkaamatta (5:17). Siinä vasta hellittämätön rukous. Minusta katekismus selittää rukouksen oikein. Ei se ole jatkuvaa polvillaan olemista ja rukousaiheiden keksimistä ja niiden luettelemista, vaan se on elämistä Jumalan edessä. Se on kuin hengittämistä.
Rukous voi olla sanatonta huokausta, tutun rukouksen lukemista tai vapaata puhetta Jumalalle. Rukouksen voima ei ole meidän hienossa rukouksessamme. Tekisi mieli sanoa, että Jumala kuulee meidän änkytyksemmekin. Moni sanoo, että on rukoillut, mutta ei ole kuullut Jumalan vastausta. Olenko ollut niin huono rukoilija, ettei Jumala kuule ääntäni? Tämä on ihan hyvä ja aiheellinen kysymys. En osaa vastata siihen muuten kuin sanoa, ettei Jumala ole mikään rukousautomaatti, että vastaus tulee niin kuin koneesta, johon lantin pudottaessani ja nappia painaessani tuote putoaa tarjottimelle. Rukous on ennen kaikkea Jumalan kunnioittamista, hänen kaikkivaltiutensa tunnustamista ja pysähtymistä hänen tutkivan ja rakastavan katseensa alle.