3. sunnuntai ennen paastonaikaa (Septuagesimasunnuntai, 3. vsk), pöytälaatikkosaarna 28.1.2024
Luuk. 17: 7-10
Mitä palvelijalta vaaditaan
Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
» Jos teillä on orja peltotöissä tai paimentamassa, niin ette te sano hänelle, kun hän palaa työstä: ’Käy heti pöytään, niin saat ruokaa.’ Ei, te sanotte: ’Laita minulle ruokaa ja tarjoile se minulle. Kun minä olen syönyt ja juonut, on sinun vuorosi syödä ja juoda.’ Ei orjaa kiitetä siitä, että hän tekee, mitä käsketään. Sama koskee teitä. Kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: ’Olemme mitättömiä orjia. Teimme vain velvollisuutemme.’»
Jeesuksen sanat ovat usein hyvin ajankohtaisia. Tällä kertaa ehkä kiusallisen ajankohtaisia. Hallitus on juuri laatimassa tiukennuksia työehtosopimuksiin, mistä syystä työntekijäpuoli on tuohtunut ja kieltäytyy työstä kokonaan lakkoilemalla. On kuitenkin ollut aika, jolloin suurella osalla työntekijöitä ei ollut minkäänlaisia sopimuksia. Maatyöläinen ja paimen tekivät ympyrävuorokautista työtä. Palkka saattoi olla nipin napin elatukseen riittävä. Virkauralla ei ollut etenemisen mahdollisuuksia. Kaikki eivät kuitenkaan olleet orjia, mutta päivätyöläisen ja orjan asemassa ei ollut paljon eroa. Orjalla ei ollut Jeesuksen aikana mitään sananvaltaa työtehtäviinsä ja siitä saatavaan palkkaan. Sama meininki on jatkunut eri puolilla maapalloa aina 1800-luvulle asti, jolloin orjuus kiellettiin. Mutta orjuus muodossa tai toisessa on jatkunut ja valitettavasti jatkuu yhä. Onneksi nykyaikana työntekijällä on oikeus tehdä työehtosopimuksia ja taistella oikeuksistaan.
Päivän evankeliumissa Jeesus ei kuitenkaan ota kantaa työehtosopimuksiin yhtä vähän kuin orjuuteen. Hän puhuu ihmisen jumalasuhteesta. Suhteessa Jumalaan ihminen on alistetussa asemassa. Tämä kuuluu samaan sarjaan kuin armeijan aikainen iltahartauteni, jossa taisin siteerata iltavirttä: ”Huono on ollut mun palveluksein” (vanhan sanamuodon mukaan). Ryhmänjohtajani alikersantti huomautti minulle hartauden jälkeen: ”Onko alokas Perttilä lintsannut jostain tehtävästä, kun tunnustaa hoitaneensa palvelustehtävän huonosti?” Kysymys taisi olla pelkkää huulenheittoa, koska keskustelu ei jatkunut. Alikersantti ymmärsi, että hengellisen elämän säännöt eivät koske varusmiespalvelua.
Jeesuksen opetus kohdistuu aikansa juutalaiseen ansioajatteluun, jossa uskonnolliset suoritukset olivat keskeinen osa ihmisen jumalasuhdetta. Uskonnollisia suorituspisteitä hankittiin lain tarkalla noudattamisella. Siitä Jeesus antaa hyvän esimerkin kertomuksessaan fariseuksesta ja publikaanista. Tullessaan temppeliin rukoilemaan fariseus ei oikeastaan rukoillut ollenkaan, vaan luetteli Jumalan edessä omia hyviä tekojaan ja vertasi itseään syntiseksi katsomaansa publikaaniin. Fariseus toimi vähän kuin omana tuomarinaan julistaessaan itsensä Jumalalle kelvolliseksi ja verrokkinsa Jumalan tuomion ansainneeksi.
Jeesuksen oppilaat kuuluivat lähinnä Jumalalle kelpaamattomien kategoriaan, sillä he olivat tavallista rahvasta, joka ei lakia tunne tai pysty sitä noudattamaan, mutta olivat hekin omaksuneet kulttuurinsa ajattelutavan, jonka mukaan Jumalan hyväksyntä piti ansaita.
Jeesus opettaa, että Jumalan tahdon noudattaminen ei ole ansio. Se on Jumalaan uskovan velvollisuus. Siitä ei saa pisteitä eikä siitä saa kiitosta, koska palvelija tekee vain velvollisuutensa. Evankeliumia tässä on se, että uskoa ei tarvitse suorittaa. Ei tarvitse edes osoittaa erityistä hurskautta eikä jaella almuja sen tähden, että niiden avulla saisi Jumalan mielisuosion. Kyllä toki pitää Jumalaa kunnioittaa ja lähimmäisiä palvella, mutta ei uskonnollista ansiota tavoittaakseen. Uskonnollisen hurskauden tavoittelu johtaa vain omavanhurskauteen, jolla ihminen ei hyväksy itseään Jumalan armon perusteella Jumalan hyväksymäksi.
Kun Jumalan omat tekevät hyvää, he eivät tee mitään erinomaista. He tekevät vain sen, mitä kuuluukin tehdä. Tosi asiassa he usein eivät tee edes sitä. Pyrkimys hyvään elämään on luonnollinen asia. Se on Jumalan ihmiselle antama tehtävä maailmassa. Hyvän tekeminen ei anna aihetta röyhistelyyn. Jeesus leikkaa pois kuvitelmat omasta erinomaisuudesta tai omien tekojen ansiollisuudesta.
Kun lapsi tekee, mitä vanhemmat kohtuudella pyytävät, hän tekee vain sen, mikä kuuluukin. Kun vanhemmat ahertavat lastensa hyväksi, hekään eivät tee mitään ylenmääräisesti ylistettävää, vaan sen, mikä heille vanhempina kuuluukin. Akun työntekijä tekee hyvin työnsä tai johtaja johtaa toimellisesti, hän tekee sen, mitä kuuluukin tehdä. Kun pelto kantaa sadon sen jälkeen, kun sitä on muokattu ja lannoitettu ja siihen on kylvetty siemen, se ei ”tee” mitään erinomaista. Kun hedelmäpuu kantaa hedelmää, se ei ”tee” mitään ylimääräistä.
Kohtuullinen työnteko on sitä, johon olemme palkattu. Ei ole järkeä tehdä numeroa siitä, jos työnteolla palvelemme toisia ihmisiä. Se on itsestään selvä asia. Parhaimmillaankin olemme kaukana siitä, mitä ihmisinä voisimme olla. Elämme koko ajan Jumalan maailmassa. Kaikki on hänen. Hän on antanut meille elämän ja suo joka päivä varjelustaan ja lahjojaan. Kaikki, mitä olemme, teemme ja omistamme, on viime kädessä hänen. Se on tarkoitettu palvelemaan elämän etenemistä ja paranemista meissä ja muissa. Saksalainen pappi Dietrich Bonhoeffer mietti natsien vankilassa, mitä tämä ihmisen ihmisenä oleminen Jumalan yhteydessä on: ”Kristittynä oleminen ei merkitse sitä, että on määrätyllä tavalla uskonnollinen. Se merkitsee olla ihminen. Kristus luo meistä ihmisen, ei mitään ihmistyyppiä. Uskonnollinen toimitus ei tee kristittyä, vaan, vaan osanotto Jumalaan kärsimykseen maallisessa elämässä. Se on metanoia (= kääntymys, mielenmuutos) – ei sitä, että ensi sijassa ajattelen omia hätätilojani, kysymyksiäni, syntejäni, pelkojani, vaan sitä, että meidät temmataan Kristuksen tielle.”