6. sunnuntai pääsiäisestä (Exaudi)

Lauritsalan päiväkeskus 21.5.2007
 

Joh. 15: 26-16: 4

Jeesus sanoi:   "Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti. Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille."

Jeesuksen sanat oppilailleen ovat meille kuin tuulahdus vieraasta maailmasta: ”Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle.” Ihmisen vainoaminen uskon ja vakaumuksen puolesta on meille outo asia. Tietysti joku voi sanoa tähän, ettei taida nykyään oikein olla sitä vakaumustakaan. Kun ei ole suolaa, ei sitä tarvitse liioin mistään poistaa. No, asia ei ihan liene näinkään. Mutta on ollut aikoja ja paikkoja, missä pelkkä kristillisen vakaumuksen omistaminen on ollut raskauttava asia julkistamisesta puhumattakaan.

Turkin Malatyassa Zirve-kustantamossa tapahtui keskiviikkona 18.4.07 klo 13.30 raaka murha. Kaksi turkkilaista kristillistä kustantajaa ja yksi saksalainen surmattiin kädet ja jalat tuoliin sidottuina viiltämällä kurkku auki. Yksi surmatuista oli kristillisen Zirve-kustantamon johtaja. Kustantamo on saanut aikaisemmin uhkauksia, koska se levittää Raamattuja Malatyan kaupungissa. Poliisi on pidättänyt torstaina kymmenen epäiltyä 19-20 –vuotiasta miestä. Paikallisten tiedotusvälineiden mukaan epäillyt kirjoittivat tunnustuskirjeen. Kirjeessä epäillyt sanoivat murhien motiivikseen maansa ja islamin uskonsa puolustamisen.

Tämän yhden tapahtuman merkitystä ei pidä liikaa suurennella, mutta se muistuttaa siitä, että tänäänkin tapahtuu paljon kristittyjen, jos lie muidenkin uskonnollisten ryhmien vainoja. Joissakin maissa on vain yksi totuus vallassa. Siellä ei sallita toisinajattelua. Niiden pelätään olevan vaaraksi omalle kulttuurille ja politiikalle.

Jo ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla oli kristittyjen vainoja. Ensimmäinen tunnettu vainoaja oli henkilö, joka kohta vaihtoi puolta. Hän oli apostoli Paavali, kristikunnan suuri(n) teologi, pakanain apostoli. Hän raastoi kaikkialta esille kristittyjä ja murhautti heitä. Hän toimi näin oikean uskon puolustajana, pyhässä vakaumuksessa. Uskonnollinen fanaattisuus on pelottavaa. Niin paljon kuin kirkossa olemme uskon asialla, pitäisi kavahtaa uskonkiihkoisuutta. Onneksi Herramme Jeesus ei anna siihen suuntaan minkäänlaista esimerkkiä eikä liioin apostoli Paavali kääntymisensä jälkeen. Voi sanoa hänen kyllä kääntyneen suoranaisesti fanaattisen innokkaaksi kristillisen uskon puolustajaksi. Mutta ei hän sentään enää kääntymyksensä jälkeen vainonnut ketään eikä harjoittanut väkivaltaa uskonnon nimissä. Uusi testamentti kertoo, että Paavali ”erotti kristittyjä synagogasta”. Meistä se tuntuu kovin raskauttavalta. On vaikea nähdä mitään sellaista yhteisöä, josta erottaminen olisi ihan kuolemaan verrattava isku. Vastaavia tapauksia löytyy kuitenkin Suomessa juuri uskonnollisella saralla. Joissakin herätysliikkeissä on käytetty erottamista yhteisön jäsenyydestä rangaistuksena. Erottamiseen kuuluu sekin piirre, että erotettua kohdellaan erottamisen jälkeen kuin tuntematonta ihmistä. Häntä ei tervehditä eikä hänen kanssaan olla missään tekemisissä. Se on tosin aika kova rangaistus . Kirkossa käytettiin entisaikaan ehtoollisyhteydestä erottamista; se oli myös aika ankara rangaistus, mutta se ei tepsisi enää tänään. Tuskinpa tänään kukaan kötkähtäisi siitä, että hänet erotetaan ehtoollisyhteydestä. Moni ei käy ehtoollisella muutenkaan. Useat tekevät vapaaehtoisesti päinvastaisen tempun: eroavat kirkosta, koska he eivät tunne tällä yhteisöllä olevan enää mitään merkitystä elämälleen. Moni nuori aikuinen kokee, ettei hän tarvitse kirkkoa, ei uskonsa harjoittamiseen eikä mihinkään muuhun.

Joissakin uskonnollisissa yhteisöissä on tiukka sosiaalinen kontrolli. Yhteisö on niin tiivis, että siitä erottaminen merkitsee syvää turvattomuutta ja yksinäisyyttä. Meillähän ei kirkosta eroteta. Sitä on moni kysynyt, että mitä varten kirkkoon liittymisestä on tehty niin vaikeaa, kun eroaminen on äärettömän helppoa. Eroamisen voi tehdä pelkällä postitetulla tai sähköpostitetulla ilmoituksella.

Viimeksi mainittuja on jopa tehty toisen puolesta, mikä on tosin rikos. Mutta kirkkoon liittyessä pitää ilmoittautua henkilökohtaisesti ja entisen kirkon jäsenenkin on keskusteltava ja selvitettävä syy, miksi aikoo liittyä takaisin. Lisäksi pidetään pieni rukoushetki, jossa kirkkoon liittyminen toteutuu uskontunnustuksella ja siunauksella.

Kaiken kaikkiaan uskonvainon kohteeksi joutuminen on meidän kulttuurissamme harvinaista. Ja se voi johtua myös siitä, että tuomme uskoamme julki niin vähäsen. Rohkenemmeko edes julkisesti rukoilla puhumattakaan uskomme julistamisesta?  Mutta voi tulla tilanne, uusi aika, uusi kulttuuri, jossa uskosta ei saa hiiskuakaan. Meidän tai teidän sukupolvenne on sen kokenut itäisen naapurimaamme uskonnonvastaisuudessa. Tosin me puolustimme isänmaamme ja uskontomme vapautta sodassa, niin että vältimme sen tilanteen, johon inkeriläiset ja virolaiset heimoveljemme joutuivat.  Pahimpina Stalinin vainon aikoina uskonnosta ei saanut puhua eikä saanut edes kokoontua kotia suurempiin paikkoihin yhteistä uskoa harjoittamaan. Jäsenkirja korkeampiin virkoihin ja opiskelupaikka jäi haaveeksi, jos ilmaisi uskonnollista vakaumusta. Ei edes neutraalisuus riittänyt, piti olla puolueen jäsenkirja, joka velvoitti taistelemaan toisia vakaumuksia vastaan.

Julmin uskonnollisen vainon muoto on se, missä vainoaja uskoo tekevänsä pyhän palveluksen riistäessään hengen vainonsa kohteelta. Turkin kirjakauppamurha oli tällainen. Murhaaja uskoi tekevänsä, ei vain hyvän työn, vaan Allahin kirjanpidossa ansiokkaan ja parempaan paratiisiosaan kelpuuttavan teon suorittaessaan veriteon toisuskoista kohtaan. Ns. kunniamurhatkin edustavat samantyyppistä ajatustapaa. Vääräuskoisen kanssa eroottiseen ja seksuaaliseen kanssakäymiseen ryhtynyt tyttö on islamin käsityksen mukaan tehnyt niin raskauttavan rikoksen sukuansa kohtaan, että hänen lähiomaisensa voivat riistää häneltä hengen. Isä voi surmata tyttärensä, veli sisarensa.

Jeesus kertoi tämän oppilailleen jäähyväispuheessaan. Hän ei katteettomilla lupauksilla loihtinut kannattajiensa silmien eteen ruusuista ja onnellista tulevaisuutta, mitä hänen seuraamisensa merkitsisi. Jeesus antoi totuudenmukaisen kuvan heitä odottavasta tulevaisuudesta. Se on vähän sama asia kuin vapaustaistelija Pizarro lupaisi konkistadoreilleen. Vaihtoehdot olivat vauras, mutta vaarallinen Peru ja köyhä, mutta turvallinen elämä Panamassa. Pizarro veti miekallaan viivan hiekkaan ja sanoi: ”Toverit, tuolla puolella on vaivaa, nälkää, alastomuutta, myrskyjä, luopumista ja kuolemaa, tällä puolen on helppo elämä. Tuolla Peru rikkauksineen, täällä köyhä Panama. Valitkaa, jos haluatte osoittautua urhoollisiksi kastilialaisiksi. Minä olen päättänyt mennä etelään.” Oli hetken hiljaista epäröintiä. Sitten vanha pilotti ja 12 sotilasta astuivat viivan yli Pizarron puolelle. Näin alkoi Perun valloitus.

Kristillinen vakaumus ei edellytä valloituksia eikä ristiretkiä, mutta kyllä se uskon ja vakaumuksen tunnustamista edellyttää. Kristityn iloa ja rauhaa ei voi saavuttaa vakaumustaan peittämällä, vaan sitä tunnustamalla. Eikä kristityn vakaumuksen tunnustamista tarvitse ymmärtääkseni hävetä.  Usko on totuuden, oikeuden, rakkauden ja hyvyyden puolustamista. Se, että tämä tapahtuu uskonnollisen vakaumuksen nimissä, ei vähennä asian merkitystä, mutta uskosta saa voimaa siihen, minkä oikeaksi näkee.

Jeesus lupaa lähettää omilleen puolustajan. Sana voidaan kääntää myös auttajaksi, rohkaisijaksi ja lohduttajaksi – parakletos. Auttajaa voi aina tarvita. Meidän kulttuurissamme on kyllä tiettävästi tapana olla hyvin omavaraisia. Mutta sen Auttajan apu, mistä Jeesus puhuu, on korvaamaton. Oma apu ei siihen riitä. Tämä on näet Pyhän Hengen apu. Kristillisessä kirkossa ei ole jääty epävarmuuteen siitä, mitä parakletos tarkoittaa. Se tarkoittaa Pyhää Henkeä.  Uskon vainoissakin tarvitaan Pyhän Hengen apua, voimaa ja lohdutusta. Ja rohkaisua. Pyhä Henki antaa rohkeuden tunnustaa Jeesusta ja pysyä uskollisena loppuun asti. Pyhä Henkihän teki aroista, suljettujen ovien sisäpuolelle telkeytyneistä apostoleista rohkeita uskon tunnustajia, sellaisia, jotka astuivat esille turuille ja toreille ja pitivät ristinlippua korkealla. Sanan suppeammassa merkityksessä Pyhän Hengen tehtävä on tässä kohtaa kuitenkin toinen. Se on Kristuksen merkityksen vakuuttaminen, että Kristus Jeesus on samaa olemusta kuin Isä, siis että Jeesus on jumaluuden toinen persoona. Asia on niin, että Jeesus kirkastaa Isää. Hän paljastaa Isän olemuksen, että Jumala on Isä, joka rakastaa meitä ja koko maailmaa. Pyhä Henki taas kirkastaa Kristusta, että hän on Jumalan lähettämä Vapahtaja, jonka kautta ja jossa Jumalan pelastustyö toteutui. Pyhää Henkeä ei kirkasta kukaan. Pyhä Henki on sisimmässämme vaikuttava Jumalan todistaja. Se että uskomme on Pyhän Hengen vaikutusta. Emme voi omin avuin emmekä omalla järjellämme tajuta Jumalaa, emme edes tulla hänen luokseen. Pyhä Henki saa sen kaiken meissä aikaan.

Etusivu    Pääsiäisjakso