2. sunnuntai ennen paastonaikaa (pöytälaatikkosaarna 1.3.2019)
Evankeliumi: Luuk. 8: 4–15 Kun paikalle tuli paljon väkeä ja kaikista kaupungeista virtasi ihmisiä Jeesuksen luo, hän esitti heille vertauksen: ”Mies lähti kylvämään siementä. Kun hän kylvi, osa siemenestä putosi tien laitaan. Siinä jyvät tallautuivat, ja taivaan linnut söivät ne. Osa putosi kalliolle ja lähti kasvuun, mutta oraat kuivettuivat, koska eivät saaneet maasta kosteutta. Osa putosi keskelle ohdakkeita, ja kun oras kasvoi, kasvoivat ohdakkeetkin ja tukahduttivat sen. Mutta osa putosi hyvään maahan, kasvoi ja tuotti satakertaisen sadon.” Tämän sanottuaan Jeesus huusi: ”Jolla on korvat, se kuulkoon!”     Opetuslapset kysyivät Jeesukselta, mitä vertaus tarkoitti.     Hän sanoi:     ”Te olette saaneet oppia tuntemaan Jumalan valtakunnan salaisuudet, mutta muille ne esitetään vertauksina, jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä kuullessaankaan ymmärtäisi. Vertaus tarkoittaa tätä: Siemen on Jumalan sana. Tien laitaan pudonnut siemen tarkoittaa ihmisiä, jotka kuulevat sanan mutta joiden sydämestä Paholainen heti tulee ottamaan sen pois, jotta he eivät uskoisi ja pelastuisi. Kalliolle pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuullessaan ottavat sen iloiten vastaan mutta uskovat vain hetken aikaa. Heillä ei ole juurta, ja niin he koetukseen joutuessaan luopuvat. Ohdakkeisiin pudonnut osa tarkoittaa niitä, jotka kuulevat sanan mutta sitten tukahtuvat elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin. He eivät tuota kypsää satoa. Mutta hyvään maahan pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuultuaan pysyvät siinä puhtain ja ehein sydämin ja kestävinä tuottavat satoa.”

Lappeenrannan kirkon saarnastuolin kaidetta koristavat Jeesuksen kylväjävertausta esittävät korkokuvat. Tämä on siis kylväjävertauksen kirkko. Saarnastuoli on kaikissa kirkoissa kylvämisen paikka, jos halutaan pysyä vertauksessa. Samalla on syytä muistaa, että kylväminen on ihmisen perustehtävä jo Raamatun alkulehdiltä lähtien. Voihan sitä tietysti paratiisin puutarhasta puhuessa kuvitella, että siellä sai vain lekotella ja nauttia. Kaikki oli valmista. Voi olla. Tai sitten oli niin, että sitäkin puutarhaa oli hoidettava. Paratiisiksi puutarhan teki se, että siellä oli suotuisat olosuhteet, hedelmällinen maa, tasapuolisesti sadetta ja aurinkoa. Oli myös virtaavia vesiä. Elämässä ei ollut muuta välttämätöntä kuin puutarhanhoito. Sanan viljely latinankielinen juuri cultura on sittemmin tullut merkitsemään hengen viljelyä enemmän kuin maan muokkausta. Joka tapauksessa Jeesuksen kylväjävertauksella on vahva raamatullinen pohja. Myös kaupunkilaiset elävät maalla toimivien kylväjien tuottamasta leivästä. Kaupungissa saavat sijansa henkisemmät kulttuuririennot. Kylvötyötä sekin on, ihmisen soveltamaa Luojan luomistyötä. Kirkossa harjoitettava kylvötyö on Jumalan sana kylvöä. Ihminen ei elä vain leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta. Reformaatio teki saarnatuolista kirkon keskuksen. Ymmärrettiin, että usko syntyy nimenomaan kuulemisesta, mikä perustuukin itsensä apostoli Paavalin opetuksiin. Kun kirkosta samanaikaisesti alettiin riisua pois kuvia ja veistoksia, tehtiin sakraalitilasta väritön ja hajuton, toivottavasti ei sentään mauton, kokoontumistila. Erityisesti pietismin vaikutuksesta Jumalan kohtaamisen puitteet haluttiin nähdä sanan viljelyyn keskittyvinä tilaisuuksina. Herätysliikkeiden piirissä ymmärrettiin liturgia tarpeettomaksi krumeluuriksi. Vain sanan kuulemisella oli merkitystä. Kirkossa käyminenkin ymmärrettiin nimenomaan sanan kuulemisen paikaksi. Oli aikoja, jolloin tultiin kirkkoon kuuntelemaan ennen kaikkea saarnaa. Ehtoollisosan alkaessa moni poistui kirkosta. Saarnan korostaminen asetti saarnaajalle suuria paineita. Oli esiinnyttävä kuin paraskin puhuja. Valitettavasti omalla puhetaidollaan briljeeraavalle saarnaajalle tuli kiusaus nostaa omaa häntäänsä ja kokea, että jumalanpalveluksen onnistuminen on hänen puhujan lahjojensa varassa.

90-luvulla käynnistyneessä jumalanpalvelusuudistuksessa haluttiin karsia ylilyöntejä, joita reformaation, pietismin ja valistuksen myötä oli tullut jumalanpalvelukseen. Saarnaa ei pidä asettaa erityisasemaan eikä messua pidä rakentaa yksin saarnan ympärille. Messu rakentuu kahteen osaan, sanaosaan ja ehtoollisosaan, jotka ovat molemmat ihan yhtä tärkeitä. Liturgia on ihan yhtä painavaa Jumalan sanaa kuin saarna – tai pitäisikö sanoa vapaasti puhuttu osa. Se on jopa painavampaa silloin kuin vapaasti puhuttu osa sisältää inhimillisiä mielipiteitä ja itsetehostuksesta aiheutuvia pyrkimyksiä esittää hyvää puhujaa. Saarnatuolistakin puhuttavan sanan pitäisi olla sakraalista sanaa, hengellisestä tarkoitusperästä nousevia tarkoin harkittuja ajatuksia, jotka nousevat luetusta pyhästä tekstistä. Usko tulee kuulemisesta, mutta voi se tulla myös muilla aisteilla koettavista oivalluksista ja havainnoista. Kirkossa oleva kuvataide palvelee myös uskoon johtamisen prosessia ihan yhtä hyvin kuin musiikin kautta tuleva kuuloelämys. Joillekin ihmisille muusikon, kanttorin, välittämä viesti menee paremmin perille kuin puhujan esittämät kaunopuheiset lauselmat. Jumala on luonut ihmisille viisi aistia ihan sitä varten, että niitä kaikkia voi hyödyntää myös evankeliumin välittämisessä.

Kylväjävertauksessa on oikeastaan kaksi vertausta, nimittäin varsinainen vertaus ja sitten vielä sen selitys. Me olemme tottuneet näkemään ja kuulemaan vertauksen vain yhtenä yhtenäisenä kertomuksena. Mutta oikeastaan niillä on etäisyyttä toisiinsa ja näkökulman vaihtoa. Jeesuksen alkuperäinen vertaus oli lyhyt ja ytimekäs vertaus sanan kylvöstä: Mitä runsaammin kylväjä kylvää, sitä varmempaa on runsas sato. Jumalan valtakunta voittaa vastustuksesta ja takaiskuista huolimatta. Valitettavasti tämä alkuperäisen vertauksen sanoma ei vastaa arkipäivän kokemusta. Nykyään sanoja on liikaa ja opetusta. Opetuksesta onkin tullut melkein negatiivinen sana. Sanojen runsaus on merkinnyt sanojen inflaatiota. Runsaan puheen vastakohdaksi on syntynyt hiljaisuuden liike. Se on hengellinen tapahtuma, kun ihmiset kokoontuvat yhteen puhumatta toisilleen sanaakaan. Vain ohjaaja puhuu ja hänkin harkitusti. Sanallinen puhe valuu kuulijasta kuin vesi hanhen selästä. Ei se Jumalan kylvötyötä tee tyhjäksi, jos sanoja vähennetään ja muita vaikuttamiskeinoja lisätään. Kun kirkon seinät ja katot on riisuttu kuvista, täytyy turvautua muunlaiseen kuvalliseen esitykseen. Lappeenrannan kirkkoon on asennettu videotykit, jotka mahdollistavat muun muassa päivän evankeliumia esittävän kuvataulun heijastamisen seinälle. Kun ihmiset ovat tottuneet kuvalliseen viestintään, sanallinen ei jaksa kiinnostaa.  En tarkoita sitä, että kirkossa pitäisi ruveta katsomaan elokuvia enkä ainakaan sitä, että elokuva korvaisi nykyisen kaltaisen messun. Mutta yksikin hyvin valittu kuva on kuin jatke Jeesuksen kuvapuheille, joilla hän menestyksellisesti havainnollisti puhumaansa sanaa.

Tämän päivän evankeliumin ensimmäinen opetus on joka tapauksessa se, että sanaa pitää julistaa ja sanan julistus on kylvötyötä, joka tuottaa satoa. Jotkut ovat ymmärtäneet niin, että jumalanpalvelusuudistus kirkossamme tarkoitti sitä, ettei saarnalle enää anneta samaa painoarvoa kuin ennen. Se on väärä käsitys, vaikka saarnat ovat toki lyhentyneet. Hyvä saarna voi olla lyhyt, kunhan se välittää juuri tämän päivän viestin Jumalalta. Aina viesti ei saavuta koko kuulijakuntaa. Joku voi sanoa, että olipa mitään sanomaton saarna. Toinen voi sanoa samasta saarnasta: se kolahti minuun. Saarnaajan on kuitenkin aina muistettava, ettei hänen pidä yrittää esittää jotain erinomaista saarnamiestä. On kirkastettava Kristusta, Vapahtajaa.

Alkuperäistä ja lyhyttä kylväjävertausta seuraa yksityiskohtainen selitys, joka kuvastaa alkukristillisessä kirkossa saatuja kokemuksia enemmän kuin Jeesuksen historiallista toimintaa. Alusta lähtien julistettu sana on ollut elävää sanaa, ei paikoilleen pysähtynyttä - puhumattakaan menneeseen jämähtänyttä – toistoa. Kun evankeliumit kirjoitettiin, niihin sisältyi jo luontevana osana seurakunnallinen julistus, joka tulkitsi Jeesuksen opetusta. Sitähän nykyajan saarnankin on tarkoitus olla: Jeesuksen opetuksen soveltamista nykyaikaan, meidän elämäntilanteeseemme - vaikka on minuakin kehotettu ottamaan oppia Aatu Laitisen postillasta (1891).

Jeesuksen vertauksen sovellus osuu myös hyvin meidän aikaamme ja tilanteeseen.  Osa kylvetystä siemenestä putoaa tien oheen – se tarkoittaa ihmisiä, jotka kuulevat sanan, mutta joilta Saatana, heti kun se on heihin kylvetty, tulee ottamaan sen pois. Tässä mainitaan ihan oikealla nimellään se ’vanha vihtahousu’, joka jo paratiisissa aiheutti tottelemattomuutta. Saatanaksi käännetty sana on kreikaksi diabolos, joka tarkoittaa erilleen heittäjää. Paha on sellainen voima, joka kylvää epäsopua ja ristiriitaa. Meillä on viime aikoina tullut tunnetuksi ihmishahmo, jota kutsutaan mielensä pahoittajaksi. Hän on henkilö, joka marisee joka asiasta. Paholaisen tunnistaa siitä, että hän luo epäsopua ja marinaa. Jos saarnaa ei koe hyväksi, voi vika olla kuuntelijassakin. Hän marisee joka asiasta. Kuulijan tarkoitus voi olla vain arvostella ja kylvää epäsopua.  Rukoileva kuulija löytää parhaiten sanasta ravitsevan leivän. Nykyään eletään aikaa, jolloin torjutaan Jumalan sana. Ei tulla sanan kuuloon tai jos  tullaan, niin ei anneta sen vaikuttaa. Herätyksen rukoileminen tarkoittanee juuri sitä, että pyydetään Jumalaa vaikuttamaan ihmisissä herkkää mieltä ottamaan vastaan Jumalan sanaa. Monilla lienee sellainen käsitys, ettei nykyajan ihminen enää tarvitse uskonnon vaikutusta. Uskonto koetaan jotenkin primitiiviseksi elämisen tavaksi. En ole uskonnollinen –ilmaisulla tarkoitetaan, että tulen toimeen ihan omillani enkä tarvitse yliluonnollisia voimia suojakseni enkä opastajakseni. Ajan henki on uskonnollisesti välinpitämätön, vai pitäisikö käyttää sanaa penseä. On myös niitä ihmisiä, jotka jossain elämän vaiheessa innostuvat uskosta, mutta myöhemmin luopuvat. Näin näyttäisi käyvän monille rippikoulussa hengellisen heräämisen kokeneille, jotka nuorina aikuisina eroavat kirkosta. Sana ei ole juurtunut mieleen eikä laskeutunut sydämeen asti. Se on jäänyt ehkä pinnalliseksi uskomisen tavaksi. Jos uskominen tarkoittaa kaiken lisäksi pilkatuksi joutumista, niin sitä koetusta ei kestä. Näistä ihmisistä Jeesus sanoo, että kun vaikeudet tulevat, he luopuvat oitis.

Kolmas kuva Jeesuksen kertomuksessa Jumalan sanan vihollisista on kuva ohdakkeista. Monet ’vanhat kristityt’ alkavat vähitellen vajota maallisten huolien tai rikkauden tavoittelemisen tai elämän nautintojen hallitsemaan elämänmuotoon. He säilyvät ehkä seurakunnan jäseninä, mutta uskon harjoitus unohtuu ja tilalle tulee muut elämää hallitsevat asiat. Rukoukseen ja hiljentymiseen ei ole aikaa eikä ehkä haluakaan. Hengellinen elämä kuolee. Kirkosta eroaminen ja kristillisyydestä vieraantuminen on yhtä vanhoja ilmiöitä kuin kristinuskokin!

Mutta nykyäänkin löytyy hyvää maaperää Jumalan sanan kylvön vaikutukselle. Moni luulee, että kristillinen kirkko on kuihtumassa ja vajoamassa historian hämärään. Suomessa onkin laskettu päivämäärää, milloin todennäköisyyslaskelmien mukaan ’viimeinen sammuttaa valot’. Tämä tapahtuu jo nykyisen sukupolven aikana. Vaikea sanoa, miten tässä tulee käymään. Maailmanlaajasti kristinuskon kannatus kasvaa kuitenkin vahvasti. Eteläinen pallonpuolisko, joka on aiemmin laskettu lähetystyön kohteeksi, on nyt muodostunut suurimmaksi kristinuskon kannatusalueeksi. Esimerkiksi etiopialainen kirkko, jonka palveluksessa olen ollut neljällä vuosikymmenellä, on kasvanut maailman suurimmaksi luterilaiseksi kirkoksi. En tietenkään laske tätä omaksi ansiokseni, vaan ennemminkin niin, että minäkään en ole pystynyt sitä estämään. On ihmisiä, jotka ovat havainneet kristillisen uskon olevan elämän kantava voima. Usko ei poista kärsimyksiä eikä vastoinkäymisiä, mutta se auttaa kestämään niitä. Usko antaa elämään lohtua ja voimaa. Sellaisesta uskosta ei kukaan halua luopua, vaan rohkaista muitakin voimaantumaan elävän Jumalan sanan vaikutuksesta.

  Etusivu    Pääsiäisjakso